Liittosuhteet ovat hyviä ja hyödyllisiä niin kauan kuin elämä niiden kanssa estää eikä aiheuta kriisejä. Yhä ilmeisemmältä nyt näyttää, etteivät Suomen liittosuhteet olekaan omalta kannaltamme kovin onnistuneita. Sekä liittojen että Suomen omat kyvyt ja rajoitukset on Suomessa arvioitu liian ruusuisesti liittymisten yhteydessä. Parhaillaan näyttä siltä, että edessämme olevia kriisejä voidaan ehkä välttää vain melko radikaalien ratkaisujen kautta.
Hintaa on toistaiseksi jouduttu maksamaan pääosin muiden aiheuttamista EU-kriiseistä (finanssikriisi eurokriiseineen, maahanmuutto, Brexit). Velkaantumisemme ja osittain eurosta johtuvan heikon kasvumme takia kriisien kustannusrasitus kuitenkin kasvaa. Viime vuosien aikana olemme myös saaneet kokea NATOa ravisuttavat kriisit (Ukraina, USA). Liitoistamme johtuvia kriisejä ei voida ratkaista kuin joko eroamalla (vakava kriisi sekin) tai taivuttelemalla liittolaisiamme muuttamaan politiikkaansa.
Euroopan perustilanne on melko helppo hahmottaa. Maanosamme on resurssiköyhä eli runsas hyödykkeiden tuotanto edellyttää ulkopuolelta saatavia raaka-aineita (kauppa, yhteydet). Euroopan hyvinvointi riippuu siitä, paljonko lisäarvoa aineiden työstämisestä saa (koulutus, tietotekniikka, tutkimus, markkinointi). Euroopassa sijaitsevan omaisuuden reaaliarvot perustuvat pitkällä aikavälillä viime kädessä lisäarvon määrään. Maanosamme sijaitsee kahden suurvallan välissä (USA, Venäjä) jotka molemmat pystyvät aiheuttamaan ongelmia raaka-aineiden saannille ja kaupalle yleensä.
Parhaillaan häämöttävä vakavin kriisi johtuu raaka-aineiden saatavuuden vaikeutumisesta. Kauppa suoraan Venäjän kanssa on pysähtynyt (EUn omat sanktiot, Nordstream-sabotaasi) ja toimitukset välikäsien kautta nostavat hintoja. Kaupalle liittolaisemme USAn kanssa on ominaista korkeat hinnat (LNG, aseistus). Euroopalle jäävää lisäarvo supistuu mikä heikentää talouskasvua, hyvinvointia ja vähitellen myös runsaiden velkojen vakuusarvoja.
Uusimmat ja vaikutuksiltaan moniulotteisimmat kriisit liittyvät odotettavissa olevaan tappioon Ukrainan selkkauksessa. Kannustettuaan maata Venäjän vastustajaksi vähintäin 15 vuoden aikana USAn johto on vetäytymässä tukemasta sotansa käytännössä jo hävinnyttä Ukrainaa. Euroopassa useiden valtioiden johto kuitenkin haluaa sodan jatkuvan ja on valmis jatkamaan Ukrainan tukemista. Omat asevarat eivät kuitenkaan tähän riitä eikä USAn apuun enää voida luottaa (tässä, tässä ja hieman optimistisemmin tässä). Suunnitteilla on siten valtava ja pikainen eurooppalainen asevarusteluhanke joka rahoitettaisiin velalla. Saksa on tähän jo valmistautumassa muuttamalla perustuslakiaan lisävelkaantumista sallivaksi.
Kriisejä saattaa tällaisesta hankkeesta kehittyä ainakin kolme. Ne voisivat esiintyä yhdessä tai erikseen ja voivat todella hyvällä onnella tietenkin jäädä myös kokematta.
EUssa voi syntyä uusi velkakriisi jos jo etukäteen raskaasti velkaantuneet maat yhteisin ohjelmin sitoutetaan vielä suurempaan velkaan. Yhteisvelka ei ongelmaa ratkaise, koska jäsenmaat ovat joka tapauksessa vastuussa velan hoitokuluista. Paine tulonsiirtoihin velkaisille maille on ilmeinen, varsinkin jos velkakriisi synnyttäisi pankkiongelmia. Jos asetuotannon yhteydessä syntyvä lisäarvo jää alhaiseksi (ei juuri kannattavia siviilisovelluksia) korostuvat velkaongelmat entisestään.
EUn jäsenvaltioiden erimielisyys ulkopolitiikasta saattaa synnyttää unionissa poliittisen kriisin. Eräät jäsenmaat (etenkin Unkari ja Slovakia) haluavat lopettaa vastakkainasettelua Venäjän kanssa kun toiset haluavat juuri päinvastaista (etenkin Baltia ja Puola). Ei ole ilmeistä miten tämä ongelma voidaan ratkaista EUn nykyisten säännösten ja hallintomenetelmien avulla. Ääritapauksessa sopeutuvaisiksi painostettavat jäsenmaat saattavat jopa erota unionista.
Euroalueen kasvava riippuvuus velkarahoituksesta saattaa johtaa sijoittajien luottamuksen heikkenemiseen eräiden euromaiden osalta (kuten tapahtui vuosina 2009 – 2010). Valtiot, yritykset ja pankit näissä maissa joutuisivat tällöin maksuvaikeuksiin joita ei voitaisi lieventää sallimalla kansallisen valuuttakurssin joustaa. Järjestelmän vakaus olisi viime kädessä tietenkin riippuvainen EKPn mahdollisista tukitoimista.
Mitä neuvoksi?
Asevarustelun kiireellisyys ja siten kriisien mahdollisuus vähenisivät jos vastakkainasettelu Euroopan ja Venäjän välillä lieventyisi. Suhteiden pikainen normalisointi olisi myös perusteltua koska Euroopan oma puolustuskyky lähivuosina lienee heikko suhteutettuna Venäjän nyt käytettävissä olevaan asevoimaan. Tämä tilanne jatkunee vuosia. Hyväksyttävän aseistuksen ja tuotannon saavuttamiseksi voisi eräiden julkisuudessa nähtyjen arvioiden mukaan olla edessä jopa 10 vuotta kestävä asevarustelun jakso. Vihanpidolla ei saavutettaisi mitään hyödyllistä edes jos Venäjä todella haluaisi, kuten innokkaimmat aseistajat olettavat, hyökätä Eurooppaan pian Ukrainan selkkauksen voitettuaan.
Liennytys näyttäisi tällä kertaa olevan melko riskitön väline mahdollisten kriisien ennaltaehkäisyyn. Vallitsevassa ilmapiirissä ajatus saattaa vaikuttaa radikaalilta mutta se olisi varmasti Euroopan ja Venäjän melkein kaikkien kansalaisten edun ja toivomusten mukaista.