Suomi liittyi aikanaan EU:hun ja äsken NATOon saadakseen turvaa mahdollisilta Venäjän suunnalta tulevilta uhilta. Liittymisten yhteydessä ei kuitenkaan käyty julkista keskustelua päätöksiin liittyvistä pidemmän aikavälin riskeistä. Lisäturva saattaakin osoittautua Suomelle merkittävästi kalliimmaksi ja tehottomammaksi kuin toivottiin. Arvostetut länsimaiset tahot ovat esittäneet ettei länsiliittouma vuosiin pysty eri syistä lunastamaan itselleen ja muille antamiaan turvalupauksia konventionaalisin keinoin.
Uudet ongelmat on huomattu Ukrainan selkkauksen edetessä. Vähitellen on selvinnyt, ettei länsiliittouma pysty tyydyttämään nykyaikaisen sodankäynnin asetarpeitaan. Kyse ei ole vain asevarastojen vähyydestä vaan myös aseiden tuotantoon sopivan kapasiteetin riittämättömyydestä. Huono talouskehitys ja aseteknisen kehitystyön puute heikentävät Euroopan kykyä korjata nopeasti tätä tilannetta. USA:lta apua on lähivuosina saatavissa enää vain rajallisesti ja merkittäviä taloudellisia panoksia vastaan (aseostot, suurempi osa sotilasliiton kustannuksista, NATO-maiden omaakin taloutta vahingoittavat lisäsanktiot). Suomen edessä saattaa olla monen vuoden epävarmuus, heikko talouskasvu ja yhteiskuntasopua koetteleva siviilitalouden sivuuttaminen.
Ukrainan selkkaus alkoi sisällissotana vuonna 2014 jonka yhteydessä Venäjä valtasi Krimin. Sotakeskeisiin ratkaisuihin oli Venäjän mielestä myötävaikuttanut länsiliittouman pitkään vihamielisyyttä osoittava toiminta (esim. tämä Mises-laitoksen lähellä oleva lähde). Seuraavana vuonna pyrittiin selkkauksen ratkaisuun Venäjän turvahuolia pääosin ratkaisevilla nk. Minsk II sopimuksilla. Niitä ei kuitenkaan koskaan pantu täysin täytäntöön. Selkkaus jatkui ja laajeni merkittävästi vuonna 2022 kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja ukrainalaisia alueita liitettiin Venäjään. Parhaillaan on vaikeaa nähdä mikä voisi estää taistelukentällä nopeasti etenevää Venäjää toteuttamasta tavoitteitaan haluamassaan laajuudessa (epäilyistä hienovaraisesti raportoitu esim. tässä mutta yhä enemmän epäilyjä esitetään nyt myös päivittäisissä uutisissa).
Tärkeä osa länsiliittouman toimista Ukrainan aseman vahvistamiseksi ovat olleet taloudelliset sanktiot. Niiden vaikutus Venäjän talouteen on silti toistaiseksi ollut rajallinen maan pystyessä niitä kiertämään sekä hankkimaan uusia asiakkaita viennilleen (esim. Suomen Pankin osastopäällikön arvio tässä). Vaikutukset saattavat ajan myötä muodostua vakavammiksi, mutta tämä ei välttämättä heikennä maan kykyä ja halua viedä konflikti itseään tyydyttävään lopputulokseen. Sitä paitsi sanktioiden kielteiset taloudelliset sivuvaikutukset ovat tuntuvasti heikentäneet kasvunäkymiä kaupasta riippuvaisessa Euroopassa ja erityisesti Suomessa.
Selkkauksen jatkuessa on Venäjän ylivoima korostunut sekä aseistuksen määrän (miehistö, tykistö, ajoneuvot, ammukset) että sen teknisen tason osalta (ilmatorjunta, nopeat ohjukset ml. Oreshnik). Samalla länsiliittouman varustuksen riittämättömyys ja rajallinen käyttökelpoisuus tällaisen selkkauksen kenttäoloissa on käynyt ilmeisiksi (arvostetun saksalaisen tutkimuslaitoksen näkemys tässä). Tämän myötä länsiliittouman riippuvuus ydinaseista on kasvanut, mutta Venäjän ylivoima on tältäkin osin ainakin Euroopan alueella kiistaton (suomalainen asiantuntija muistuttaa USA-vaikuttajien arvioista tässä). Korjaus Euroopan suhteelliseen heikkouteen vaatii runsaasti uusia osaajia sekä tutkimus- ja tuotantolaitoksia mikä on sekä kallista että aikaa vievää.
Tästä huolimatta useat Euroopan politiikot esittävät edelleen olevansa sitoutuneita auttamaan Ukrainaa mm. asetoimituksilla niin kauan kuin on tarpeen. Näistä vakuuttuneimmat näyttävät olevan Baltian maissa, Puolassa, Suomessa ja UK:ssa. Puheet paljastuvat kateettomiksi viimeistään silloin, kun Ukraina ei enää pysty puolustamaan itseään. Näyttää vähitellen olevan suurempi valmius myöntää sotilaallisen liittymisemme ilmeisimmät ongelmat (esim. Helsingin Sanomien pääkirjoitus tässä). Jää nähtäväksi, lieventääkö tämä tulevaa kritiikkiä tehtyjä päätöksiä ja niitä innokkaimmin kannattaneita kohtaan.
Havaittujen puutteiden takia edessä näyttää olevan suuri varustelukierros jonka lisäkustannus EU:n osalta on arvioitu olevan 500 miljardia euroa viiden vuoden aikana (arvostetun unionin kysymyksiin keskittyvän tutkimuslaitoksen arvio tässä). Mitään hintaa tai aikataulua ei tällöin ole asetettu esim. sille, että kehitettäisiin tehokas ilmatorjunta uusia nopeita ohjustyyppejä vastaan. Onkin vaikeaa välttyä epäilyltä, että tämän hankkeen mainittu lisäkustannus olisi pikemmin ali- kuin yliarvioitu.
Jos hanke olisi yhteisvastuullinen voitaisiin Suomen valtion osuus varustelukustannusten lisärahoituksesta olettaa olevan vähintäin 7-9 miljardia euroa viiden vuoden aikana. Ilman lisää lainanottoa tämän hankkeen rahamäärä olisi säästettävä muista valtion menoeristä tai rahoitettava lisäveroilla. NATOssa keskustellaankin parhaillaan tarpeesta nostaa sotilasmenoja pysyvästi kolmeen prosenttiin BKT:stä eli Suomessa yli puolella prosenttiyksiköllä nykyisistä (noin 2 mrd eurolla vuodessa). Sopeutuminen uuteen tilanteeseen Venäjän vihollisena näyttää tulevan Suomen veronmaksajille ja kansalaisille erittäin kalliiksi.
Euroopalta todennäköisesti vaaditaan lähivuosina siten hyvin merkittävien resurssien siirtämistä siviiliyhteiskunnan tarpeista varustelumenoihin. On epätodennäköistä, että tämä osoittautuisi mahdolliseksi kaikissa Euroopan maissa ilman suuria poliittisia jännitteitä ja muutoksia. Siksi voisi olettaa, että politiikot eri Euroopan maissa vähitellen alkaisivat etsiä yhteisiä tai kansallisia ratkaisuja jotka pienentäisivät ja hidastaisivat tarvetta kasvattaa varustelumenoja.
Ilmeisin tapa vähentää tarvetta varustautua selkkauksiin on selkkausten todennäköisyyden vähentäminen. Siten voisi arvailla, että aikaa myöten yhä useampi eurooppalainen politiikko pyrkisi uudelleen rakentamaan maalleen rauhanomaisia ja normaalimpia välejä Venäjän kanssa. Kyse olisi tavallaan melkein koko Euroopan hiljaisesta suomettumisesta. USA voisi mahdollisesti sietää tällaista kehitystä jos se samalla merkitsisi Venäjän ja Kiinan välisten siteiden heikentymistä.
Tämän ei silti tarvitsisi merkitä Euroopan alistumista jommallekummalle ydinasevallalle. Niin kuin Suomi jo kauan sitten osoitti, normaalit välit maiden välillä voidaan hyvinkin ylläpitää yhdessä voimakkaan ja kehittyvän puolustuksen kanssa. Kaikki osapuolet ovat myös taloussanktioiden takia monipuolistaneet esim. energiakauppaansa. Tämä osaltaan voisi vähentää niiden taloudellista riippuvuutta toisistaan normaaliaikoinakin. Muiden kuin omien arvojen sietäminen ja valmius kaikilta osapuolilta huomioida toistensakin turvatarpeet myötävaikuttaisivat varsin todennäköisesti ongelmattomampaan, uudestaan turvalliseen tulevaan.