Komissio, keskuspankki ja optimistista mielenlaatua omaavat ennakoijat näyttävät markkinoivan uutta vuotta eurokriisin päättymisen vuodeksi. Perusteena on ilmeisesti viime kuukausien aiempaa parempi tilanne markkinoilla jolloin mm. Italian ja jopa Espanjan valtioiden velkakirjojen korkoerot Saksan vastaaviin ovat kaventuneet. Nykyisistä kriisimaista ei ole kuulunut entistä hälyttävämpiä uutisia eikä kriisimaiden joukko ole kasvanut. Pahanevien uutisten puute tulkitaan parannukseksi.
Sopii tietenkin toivoa, että positiiviset odotukset tällä kertaa toteutuvat. On kuitenkin syytä muistaa, ettei taloudellinen tilanne Euroopassa tai muualla ole kokenut merkittävää muutosta viimeisten kuukausien aikana. Taloustilanne USA:ssa on edelleen heikko monen vuoden poikkeuksellisen anteliaasta raha- ja finanssipolitiikasta huolimatta. Uusi vaikea budjettipäätös tarvitaan keväällä ja keskuspankissa hermoillaan taseen koosta. Kasvu Euroopan maissa on heikko tai negatiivinen, työttömyys on korkealla eivätkä näkymät puhu nopean toipumisen puolesta. Aasiassa pelätään Japanin velkakuplan puhkeamista lähivuosina ja Kiinan kasvun hidastumista.
Hyvien uutisten syynä on siis korkeintaan toiveita taloudellisen toiminnan vilkastumisesta. Taustalla on kuitenkin myös muuta. Rahoitusmarkkinoilla kauan kaivattu suuri eurooppalaisten valtioiden velkakirjojen julkinen sijoittaja on vihdoin ilmoittautunut.
Rauhallisemman markkinatilanteen takana on etenkin EKP:n lupaus tehdä kaikkensa euron koossapitämiseksi. Lupaus on markkinoilla ymmärretty lupaukseksi ostaa rajattomasti sijoittajilta arvoaan menettäviä euromaan joukkovelkakirjoja. Kriisimaiden joukkovelkakirjojen omistamisen riski olisi tällä lupauksella siten osittain siirretty keskuspankin taseeseen. Samalla toteutuisi euroalueella velkojen yhteisvastuu epäsuorasti mutta riittävästi, ettei sijoittajien tarvitsisi huolestua riskin palautumisesta kriisimaiden vastuulle.
Keskuspankin lupaus ostaa velkakirjoja rajattiin vain ehdolla, että velkakirjoja liikkeelle laskevan euromaan tulee sopia tervehdysohjelmasta EVM:n kanssa. Tämä on euroalueen kehitykselle mutta erityisesti Suomelle useasta syystä mielenkiintoinen ehto varsinkin silloin, jos eurokriisi tästä vielä laajenisi.
Ensiksi EVM ei estä ainakaan isoja maita saamasta pitkiä tai pehmeitäkin sopeutuskausia joiden riskeistä muut keskuspankin kautta kantavat osan. Suuret sopeutusohjelmat saattavat siten vaatia ei vain suuria vaan myös pitkään kestäviä rahoituspanoksia muilta. Pienille maille tilanne voi olla toinen koska EVM:ssä sovelletaan enemmistöpäätöksiä. Ongelmana ei ole pelko liian tiukoista ohjelmavaatimuksista koska euroalueella pyritään toistaiseksi edelleen eri maiden samantyyppiseen kohteluun. Pulma on lähinnä se, ettei pienillä mailla enää ole juurikaan todellista päätösvaltaa itselleen kasautuvia riskejä koskevissa asioissa.
Toiseksi on julkisuudessakin todettu, ettei EVM:n rahoitus riitä suurten maiden rahoitusongelmien hoitoon. Jos suuret maat joutuisivat kriisiin, merkitsee keskuspankin lupaus ottaa itselleen (oikeasti kansallisille keskuspankeille) osan riskistä ehto, että EVM:n rahoitusmahdollisuuksia on kasvatettava. Tämä uhkaisi osaltaan vetää rahoittajamaatkin mukaan kriisiin lisääntyvän velkataakan ja tulevien tappioriskien kautta.
Kolmanneksi EKP:n lupaus avaa mahdollisuuden hyvin suureen/rajattomaan kriisimaiden budjettien rahoittamiseen epäsuorasti keskuspankin kautta. Ainoa edellytys tälle on, että keskuspankin mielestä tämä rahoitus on tarpeen euron koossapitämiseksi. Edellytys ei ole rahapoliittinen vaikka se sellaiseksi voi haluttaessa naamioida. Päinvastoin, se on puhtaasti tarkoitushakuinen ja sisältää mitä tahansa kulloinkin katsotaan tarpeelliseksi. Lupaus on siten mielestäni lopullinen todistus siitä, että EKP on jättänyt taakseen Saksan Bundesbankilta sille tulleen perinteen euron ostovoiman säilyttämisen.
Suomi on siis rahapolitiikan osalta kymmenessä vuodessa kulkenut ympyrää. Liityimme euroalueeseen osittain tervettä ja kasvavaa taloutta edistävän, vakaan rahan arvon toivossa. Sitä saatiin useiden vuosien ajan. Nyt olemme takaisin tilanteessa, jossa toimivaltainen keskuspankki on antanut ymmärtää inflaation ja huonojen investointien maksattamisen veronmaksajilla olevan hyväksyttäviä rahapolitiikan seuraamuksia. Ero on nyt siinä, että kansalliset päättäjämme ovat sopineet luopuvansa oikeudestaan käytännössä tehdä tälle mitään.