Maailmalla ollaan lisääntyvästi sitä mieltä, että ylivelkaantuneilta mailta on vaadittu liikaa. Kun lainanantajat ovat vaatineet toimia niiden maksukyvyn varmistamiseksi (budjettisäästöjä, kulutuksen vähentämistä, kilpailukyvyn parantamista jne.) velallisten varat eivät olekaan enää riittäneet tavaroiden ja palvelujen hankintaan entiseen tahtiin. Kasvu on hidastunut, työttömyys lisääntynyt ja toimeentulopulmat kasvaneet. Viranomaiset ja poliitikot ovat saaneet tästä ankaraa palautetta kasvavalta ekonomistijoukolta myös Suomessa.
Koska olemattomalla rahalla ei juurikaan osteta, on nyt käytännössä sovittu, että maailman tärkeimmät keskuspankit varmistavat rajattomasti lainarahaa ainakin valtioiden tarpeeseen. Ajatus on yksinkertainen. Hallitukset puolestaan voivat jatkaa ostojaan, rahoitustukeaan ja tulonsiirtojaan laajempina kuin muuten olisi ollut mahdollista. Kaikki hyötyvät lyhyellä aikavälillä rahavirran jatkumisesta. Yritykset myyvät enemmän ja saavat suuremmat voitot. Sekä työlliset että työttömät kotitaloudet saavat suurempia tuloja käytettävikseen. Pankit saavat rahoitusta hyvin halvalla ja voivat voitollisesti lainata enemmän valtioille ja yksityiselle sektorille. Toivotaan kasvun jossain vaiheessa taas alkavan ja velkaongelmien lieventyvän.
Tämän nk. elvytysstrategian äärilaidan edustajat antavat ymmärtää, että valtiot pystyvät lisäämään velkaansa rajattomasti tai ainakin hyvin pitkälle (Japani mainitaan joskus esimerkkinä kestävästä korkeasta velkaantumisesta). Valtiot voisivat siten ainakin lähivuosina rahoittaa tuotantoa ja hyvinvointipalveluja reippaasti ja yksinkertaisesti keskuspankkinsa avulla. Maltillisemmat tahot taas katsovat, ettei säästöpolitiikalla saisi vaarantaa kasvumahdollisuuksia ja yhteiskunnallista sekä poliittista rauhaa. Pitäisi siis antaa velkaantumisen varovaisesti jatkua mutta samalla tukea työllisyyttä ja kasvua aikaisempaa selvemmin. Tämä tietenkin edellyttää, että valtioilla on hallitukset jotka todella pystyvät luomaan pysyvää kasvua ja samalla toteuttamaan toimia velkaantumispaineen vähentämiseksi.
On melkein pakko suhtautua myötämielisesti elvytysstrategian päämääriin. Tarkoitushan on vähentää kansalaisten kokemia vaikeuksia tilanteessa, jossa julkisen ja/tai yksityisen sektorin on sopeuduttava heikompaan ja epävarmempaan taloudelliseen tulevaisuuteen. Liian monet syyt puhuvat kuitenkin valitettavasti sen puolesta, että kyseessä taas on ongelmien siirtäminen tulevaisuuteen. Samalla ne kasvavat ja osittain muuttuvat tulevaa hyvinvointia uhkaaviksi.
Hallitukset eivät luo kasvua vaan kysyntää. Kasvu syntyy yritysten ja osittain kansalaisten sijoituksista jotka johtavat tehokkaampaan tuotantoon ja kysytympiin/tarpeellisempiin tuotteisiin. Hallitukset voivat ehkä edistää tällaista sijoitustoimintaa mutta siitä ei ole vahvaa näyttöä. Hallitusten onnistuneetkin toimet vaativat joka tapauksessa vuosia ennen kuin vaikutukset työllisyyteen ja tulonmuodostukseen näkyvät. Varmimmin työllisyyteen ja hyvinvointiin vaikuttanee rakennus- ja korjaustoiminnan aikaistaminen mutta vaikutus pysyvään kasvuun jää epävarmaksi. Tällöin ohjelman rahoitukseen otettu velka jää käytännössä ainakin osaksi rasittamaan valtiontaloutta kun kysyntävaikutukset loppuvat.
Yksityisen sektorin sijoitushankkeet karsitaan ainakin pidemmällä aikavälillä niiden odotettavissa olevan kannattavuuden perusteella. Hankkeet joiden kannattavuus ylittää rahoituskoron toteutuvat, kun taas alhaisemman kannattavuuden hankkeet jäävät toteutumatta. Tällöin sijoituksesta odotettavissa oleva tuotto riittää maksamaan sen toteuttamiseksi tarvittavan rahoituksen kustannukset. Hankkeelle tarvittavan velan takaisinmaksu on tässä tapauksessa varmistettu. Hallinnollisesti määrätty keskuspankkirahoitus kuitenkin asettaa nyt tämän kynnyksen liian alhaiseksi eli sijoitustoiminnan laatu ja tehokkuus kärsivät. Liian kauan jatkuva halpa rahoitus heikentää tulevia kasvumahdollisuuksia tuhoamalla rahoitusmarkkinoiden oleellista karsintatehtävää.
Halpa rahoitus heikentää myös rahoitusmarkkinoiden vakautta. Pysyvää kannattavuutta vailla olevia sijoitushankkeita rahoittavat pankit ottavat riskin viime kädessä jäädä lainojen takaisinmaksua vaille. Tämä vähentää tilannetta ymmärtävien pankkien halua myöntää lainoja ja pitää talousaktiviteetin alhaisena. Luottoa myöntävien pankkien luottokelpoisuus taas vähitellen heikkenee ja niiden pääomatarve lisääntyy. Samalla kasvaa riski siitä, että valtiovalta eli käytännössä veronmaksajat jossain vaiheessa joutuvat näitä pankkeja tukemaan. Runsas keskuspankkirahoitus ilman pysyvää ja tervettä pitkäaikaista kasvua merkitsee lisääntyviä tappioita pankkijärjestelmälle ja viime kädessä veronmaksajille.
Mitä tapahtuu kun keskuspankki on rahoittanut merkittävällä rahamäärällä pankkeja joiden saatavat valtioilta ja yrityksiltä toiveista huolimatta jäävät takaisin maksamatta? Kysymys on vaikea koska vastaus riippuu siitä miten kuvitellaan viranomaisten ja päättäjien toimivan tilanteessa, jossa normaalina pidetty markkinatalous ei enää toimi.
Sinänsä edes suurtappio ei estäisi keskuspankin toimintaa niin kauan kun kotimainen ja ulkomainen yleisö edelleen luottaa pankin ylläpitämän valuutan käyttökelpoisuuteen. Keskuspankki kuitenkin joutuu valitsemaan sallitaanko yksityisten elinkelvottomien pankkien ja yritysten kaatua vai jatketaanko niiden julkinen rahoitus.
Jos luottokelvottomat pankit ja yritykset jäisivät rahoittamatta ja joutuisivat selvitystilaan, pyyhkiytyisi niitä rahoittavien tahojen omaisuus pois. Isku olisi paljon suurempi kuin jos se olisi tapahtunut aikaisemmin, pienemmän velkaantuneisuuden ja parempien kasvunäkymien aikana. Työttömyys nousisi nopeasti kun tuotanto heikentyisi konkurssien kasvaessa. Keskuspankkikin kärsisi merkittäviä menetyksiä eikä tukisi pitkään aikaan valtion budjettia voittovaroilla. Valtion budjettialijäämä lisääntyisi taantuman takia merkittävästi samalla kun sen luottokelpoisuus laskisi. Edessä olisi todennäköisesti sekä rahoitusmarkkinoiden että ulkomaankaupan säännöstely eli tältä osin paluu vähintään 1970-luvun tilanteeseen.
Jos luottokelvottomat pankit ja yritykset rahoitettaisiin ja pääomitettaisiin julkisin varoin tai takauksin siirtyisi talous käytännössä laajasti julkiseen omistukseen ja valvontaan. Kasvu olisi sen jälkeen riippuvainen poliittisten päättäjien ja virkamiesten kaupallisesta osaamisesta ja ymmärryksestä. Houkutus olisi suuri vähentää näkyviä ongelmia kirjanpidollisin erityisratkaisuin (erityisesti pankkisektorilla) ja tämä heikentäisi edelleen rahoituksen karsintatoiminnan tehokkuutta. Pysyvä matalan korkotason tarve merkitsisi lisääntyvää pääomien siirtymistä paremmin hoidettuihin maailman talouksiin. Tämäkin houkuttelisi rahoitusmarkkinoiden ja ulkomaankaupan säännöstelyyn. Samalla säännöstely edistäisi rajoitettua tuontia korvaavan mutta tehottoman tuotannon ja työllisyyden lisäystä.
Tällaisissa tapauksissa maa ja maailma muuttuisivat oleellisesti siitä, mihin olemme viime vuosikymmeninä tottuneet. Markkinoiden toiminta olisi rajattu ja varojen kohdentumisesta päättäisivät käytännössä virkamiehet ja poliitikot. Kansainvälistyminen taantuisi sekä vaikeiden rahoitusolojen että kansallisen tuotannon ja työllisyyden suojelutoimien takia. Millaiset poliittiset seuraamukset olisivat tällaisissa tilanteissa, jätän lukijan harkittavaksi.
Miten tällainen kehitys muuttuisi sen seurauksena, että maa on euroalueen jäsenenä? Mielestäni ei kovinkaan paljon. Koska yhteinen keskuspankki tekee itsenäisiä päätöksiä, menettää yksittäinen maa päätösvaltaa monesta asiasta. Rahoitusmarkkinoiden tehokkuuden heikentämiseen, siirtymiseen valtionjohtoisempaan ja säännöstellympään talousjärjestelmään ja rahoitustappioiden määrään sekä jakautumiseen yksittäinen maa ei voi vaikuttaa vaan keskuspankki ratkaisee sen itsenäisesti ja yleisöltä kysymättä. Euroalueella ainakin keskikokoiset ja pienet maat ovat käytännössä päätösten kohteita eikä niiden tekijöitä.
On tietenkin mahdollista ja toivottavaa, että aloitetusta elvytyspolitiikasta luovuttaisiin ennen kuin tämän tyyppiset äärimmäiset seuraamukset ehtisivät toteutua. Mielestäni on kuitenkin ongelmallista, että laajasti ja tietoisesti ollaan valmiita ottamaan velkaa jota ehkä ei voida maksaa takaisin. Seuraamukset voivat pahimmassa tapauksessa olla melko kauaskantoisia, kuten olen tässä yrittänyt kuvailla. Nykyinen markkinajärjestelmä perustuu siihen, että jokainen vastaa tehdyistä sopimuksistaan rahoitussopimukset mukaan lukien. Jos näin ei enää haluta käytännössä tehdä, on väistämättä muutettava talousjärjestelmä joksikin toiseksi. Sitäkö todella haluamme?
*********
Asiaan melko löysästi liittyen: viime aikoina on taas keskusteltu siitä, pitääkö Suomen kuulua euroalueeseen vai ei. Ilmassa on merkkejä, että yhä useampi euromaa tulee lähiaikoina liittymään kriisimaiden joukkoon päättäjien mainospuheista riippumatta. Suomikin on viime vuosina osoittautunut kuuluvaksi euroalueen heikompaan osaan velkaantumalla ja näyttämällä riittävän sopeutumiskyvyn puutetta. Taloudellisesti heikon euromaan on useasta syystä vaikeampi erota eurosta kuin taloudellisesti vahvan maan, paitsi äärimmäisen pakkotilanteen edessä. Siksi tämä keskustelu on nyt yhä vähemmän ajankohtainen ja realistinen Suomen kannalta.