Hiljaa huonoa tulee

Olen kirjoittanut viime viikkoina vähän kahdesta syystä: Euroalueelta ei ole kuulunut merkittäviä (hyviä tai huonoja) uutisia joita ei olisi jo kohtuullisesti (vaikka pienin kirjaimin) kommentoitu muualla. Eräs syy euroalueen hiljaiseloon saattaa olla yleinen halu olla häiritsemättä tai ennakoimatta Saksan vaaleja parin kuukauden kuluttua. Kommentointia on myös vähentänyt mukava kesä joka on vaatinut viettäjiltään, itseni mukaan lukien, vakavaa keskittymistä sen tarjoamiin iloihin. Euroalueelta virtaavat pikku-uutiset eivät kuitenkaan yllätä.

Euroalueen keskimääräinen velkaantuneisuus (velka/BKT) nousi ensimmäisellä vuosineljänneksellä 92 prosenttiin edellisvuoden 88 prosentista. Kasvuluvut olivat suurimmat Kreikassa, Irlannissa, Espanjassa, Portugalissa ja Kyproksessa joiden kotimainen kasvu oli heikkoa. Suomen velkaantuneisuus kasvoi tapansa mukaan nopeammin kuin euroalueella keskimäärin ja vain hieman hitaammin kuin Italiassa. Kotimaisen kasvun hyytyminen nostanee lähineljänneksinä Suomen sijoitusta tässä kyseenalaisessa kilpalajissa.

Portugalissa talousahdinko on mielenosoitusten takia johtanut hallituskriisiin. Säästöjen tilalle vaaditaan jo tuttuun tapaan elvytystä jonka rahoituksesta vastaisivat tavalla tai toisella muiden euromaiden kansalaiset. Espanjassa hallitus, korruptiosyytösten keskellä kamppailevan pääministerinsä johdolla, on taas rahoittanut eläkemaksuja sosiaaliturvarahastosta otetulla lainalla kun budjettikirstun ovat tyhjentäneet työttömyyskorvaukset ja valtion työntekijöiden lisääntyneet eläkkeet. Kreikan rahoitustarpeesta, mahdollisesta velkaleikkauksesta ja uuden tukiohjelman tarpeellisuudesta keskustellaan taas mutta melkein kantoja ottamatta. Jopa Ranskan luottoluokituksen lasku jäi pikku-uutiseksi vaikka sillä oli seurauksena myös ERVV:n luottoluokituksen alentuminen.

Suomessa on kesän eri tapahtumissa kommentoitu maamme velkaantumiskehitystä. Kaikki ovat olleet samaa mieltä siitä, ettei näin voida pitkään jatkaa. Kaikki ovat lisäksi samaa mieltä siitä, että jonkun muun on kannettava välttämättömästä velkaantumisen lopettamisesta johtuvat vaivat ja kustannukset. Koska hallitus haluaa jatkaa hallitsemistaan, se on siirtämässä mahdolliset toimet tulevaisuuteen tai etujärjestöille harkittaviksi. Työnantajat eivät halua sitoutua muuhun isänmaalliseen kuin yritystensä kannattavuuden parantamiseen mutta siihen onkin sitouduttu kunnolla. Työntekijät taas ovat valmiita uhrauksiin kun se ei vain johda työllisyyden, palkkojen, sosiaalietuuksien tai lomien heikkenemiseen.

Mahdollista siis on, että Suomessakin jatketaan velkaantumista niin kauan kuin se vain käy. Osasyy tähän voi olla kansainvälistymisen mukaan tuoma yhteisedun vähentyminen. Kansainvälistyneessä Suomessa yhä harvemman vaikutusvaltaisen henkilön kannattaa asettua kotimaisen kuriliikkeen keulahahmoksi. Ylivelkaantumisen seuraamuksista kantaisivat suurimmat kustannukset ne lukuisat kansalaiset jotka eivät helposti voi siirtää omaisuuttaan tai toimintaansa ulkomaille. Hallitus voi aina erota, ministerit siirtyä toisiin virkoihin ja jättää siivoustyöt seuraajalleen. Kokemus Suomesta ja muualta osoittaa, että hyvin harvan päättäjän tarvitsee pelätä joutuvansa päättämättömyydestään henkilökohtaiseen vastuuseen. Suomea sitovat säännöt taas varmistavat yrityksille ja omistajille oikeuden halutessaan siirtää omaisuuttaan ja toimintaansa ulkomaille. Kannattaa siis suostua entistä harvemmin myönnytyksiin muun kuin oman edun nimissä.

Suomalaiset näyttävät siis yhdessä tuumin hyväksyvän välttämättömän sopeutuksen sijasta vähittäisen liukumisen kohti euroalueen kriisimaiden kasvavaa joukkoa. Velkaantumisen lopettamista vaatisi Suomelta sekä kotimaista menokuria kaikilta osapuolilta  että irtautumista yhteisvelkaan perustuvasta euroalueen kriisinhoidosta. Kumpaankaan ei näytä olevan poliittista halua tai voimaa. Menokuriin ei jo mainituista syistä suostuta niin kauan kuin lainarahaa on saatavissa kohtuullisin ehdoin. Irtautumista ei taas uskalleta suorittaa ilmeisesti koska kansalliseen politiikkaan ja sen kykyihin ei enää uskota.

 Kun tällä tavalla suodaan ulkopuolisille oikeus ja tilaisuus sopivassa tilanteessa määrätä Suomen asioista, ei tarvitse pelätä toimintavalmiuden puutetta. Ulkoiset päättäjät eivät tule kysymään suomalaisten halujen perään vaan palvelevat ennen kaikkea velkojien ja euroalueen enemmistön etuja. Viimeistään siinä vaiheessa saatetaan Suomessa laajemminkin ja äänekkäämmin kysyä nykyisen ajopuupolitiikan viisauden perään.