Hallituksesta kerrotaan, että halu nk. täsmäelvytykseen on laajalle levinnyt. Esimerkkeinä täsmäelvytyksestä mainitaan homekoulujen korjaus ja muu infrarakenteen parantaminen. Yleinen perustelu tälle on, että korjaukset joka tapauksessa ovat edessä ja paheneva taloustilanne puoltaa niiden toteuttamista nyt eikä myöhemmin. Hankkeen kannattajiksi ovat ilmoittautuneet paitsi työntekijäpuoli myös rakennusprojekteista hyötyvät yritykset.
Käytettävästä rahamäärästä on vielä epäselvyyttä. Puhe on ollut muutamasta sadasta miljoonasta eurosta. On jopa mahdollista, että kyse olisi vain julkisen menorakenteen muuttamista menojen kokonaismäärää lisäämättä. Tilanne on omituinen: Velkakehitys osoittaa, että valtio on harrastanut merkittävää elvytystä jo vuosia. Jos elvytetään lisää, onko enää tilannetta jolloin sitä ei tarvittaisi? Jos tarkoituksena on vain menojen uudelleenjärjestely, miksi kasvun ja työllisyyden kannalta tehottomia menoja on sallittu tähän saakka?
Tässä ei ole tarkoitus toistaa niitä lukuisia väitteitä puolesta ja vastaan jotka jo julkisuudessa on esitetty. On kuitenkin kaksi näkökohtaa jotka ovat keskustelussa jääneet taka-alalle ja on siksi syytä tuoda näkyvämmin esille: Olisi hyvin riskipitoista ryhtyä elvytykseen joka suoraan tai epäsuorasti lisäisi julkisen sektorin velkaantuneisuutta. Olisi myös hyvin harkitsematonta ryhtyä tukemaan hankkeita joista ei ole varmaa ja pitkäaikaista hyötyä tulevaisuudessa.
Suomen velkaantuneisuus on nopeasta nousustaan huolimatta vielä toistaiseksi suhteellinen alhainen euroalueella. Tästä ovat eräät asiantuntijat ja poliitikot vetäneet sen johtopäätöksen, että velkaantuminen voisi jatkua vielä muutaman vuoden. Kanta on kuitenkin petollinen: Kuuntelijalle jätetään kertomatta milloin terveen taloudenpidon aika vihdoin koittaisi. Ottaen huomioon Suomen nopean velkakehityksen ja huononevat taloudelliset näkymät tilaa lisävelalle ei välttämättä ole paljon. Lisääntyvä vastuu muiden euromaiden veloista vähentää velkaantumisvaraamme vielä enemmän.
Harvemmin tunnistettu lisävelkaantumisen ongelma on, ettei Suomella ole sananvaltaa siihen milloin luottokelpoisuutemme markkinoilla muuttuu. Ei ole virastoa, elintä, ekonomistia tai tutkimusta joka meille hyvissä ajoin ja luotettavasti kertoisi, montako lisämiljardia vielä voi lainata ennen kuin luottokelpoisuus laskee ja lainarahan hinta nousee. Tästä ei tarvitse kantaa huolta jos velkaa on vähän. Kun velkaa alkaa olla paljon on tilanne tyystin erilainen, kuten useat maat viime aikoina ovat saaneet huomata.
Lisävelan suurimpia ongelmia onkin sen ennakoimattomuus luottokelpoisuuden kannalta. Kun velka nousee, tulee yhä todennäköisemmäksi, että jokin sisäinen tai ulkoinen epäsuotuisa tapahtuma johtaa äkillisiin ja suuriin muutoksiin markkinatilanteessa. Sen jälkeen olisivat edessä vain pakkosopeutus ja euroalueen ilmoitus siitä, mitä Suomen päättäjien ja viranomaisten sopii tehdä[1]. Tällaista alennustilaa meidän kannattaisi mielestäni kaikin tavoin pyrkiä välttämään. Se on mahdollista vain pysäyttämällä velkaantumiskehitys ja kääntämällä velkaantumisemme vähitellen alenevaksi.
Velkaantumisen uskottavan pysäyttämisen tulee tällä hetkellä olla talouspolitiikan ykköstavoite. Se kannattaisi tietenkin tehdä parhaan ymmärryksen mukaan niin, että talouden ja työllisyyden lasku olisi mahdollisimman pieni. Jos budjeteissa on kasvun ja työllisyyden kannalta tehottomia hankkeita, ne kannattaa viimeistään nyt korvata paremmilla kokonaismenoja lisäämättä. Työmarkkinoiden ja politiikan osapuolten tulisi pyrkiä sopimaan, miten kasvavaa työttömyyttä ja köyhyyttä voitaisiin hoitaa vähemmän tärkeitä menoja karsimalla. Tämä kannattaisi tehdä nopeasti taloutemme uskottavuuden ja tulevan liikkumavaran säilyttämiseksi.
Turvallisen lisäelvytyksen edellyttämä välttämätön menojen valikointi vaatii jo nyt kauaskantoisia poliittisia ratkaisuja. Kaikkia homekouluja ei enää ole varaa korjata vaan ainoastaan ne, joilla on käyttöä vielä vuosien päästä. Kaikkia kulkureittejä ja siltoja ei enää ole mahdollista korjata/parantaa vaan ainoastaan ne, joiden käyttö on suurin. Varoja on keskitettävä sinne missä rakenteet ovat kovassa ja pitkälle tulevaisuuteen jatkuvassa käytössä. Samalla tämä tietenkin merkitsee, että lisätyötä olisi tarjolla ennen kaikkea siellä missä tällaisia töitä tehdään. On vaikeaa kuvitella, että tarvittavat laajat ratkaisut syntyisivät hetkessä ja ilman kattavaa sopua ainakin kaikkien puolueiden kesken.
Täsmäelvytys tulisi siten yhdistää julkisen vallan yleisen rahoitusaseman vahvistamiseen. Samalla se vaatisi kannanottoa siihen, mitä Suomen osia ja yhteiskunnan osa-alueita lähivuosina olisi varaa ylläpitää hyvin toimivina. Tästä osattomiksi jääviä sekä tulojansa menettäviä pitää samalla varautua auttamaan kunnollisesti niin, ettei Suomessakin arvokkaaksi tunnustettu pohjoismainen yhteiskuntamalli vaarantuisi. Pelissä on myös nykyisen päättäjäpolven maine — nähdäänkö heissä aikanaan kansakunnan todellisia rakentajia vai romuttajia? Näytöt eivät tähän saakka ole vakuuttavia, mutta aika ei ole vielä ihan lopussa.
[1] Hallitus ja eduskunta ovat jo Suomen osalta hyväksyneet komission oikeutta antaa tällaisissa asioissa suosituksia. Käytännössä suositukset sitoisivat budjetin laatijoita ja hyväksyjiä jos valtiota uhkaisi maksuvalmiuden heikentyminen. Myös nykyisten päättäjiemme voimakas sitoutuminen/alistuminen euroalueeseen tekisi todennäköiseksi näiden suositusten melko sokean seuraamisen.