Pankkiunionista ylihintaa

Mitä tiedämme finanssikriisin synnystä?

Länsimaita koettelevan olevan pankkikriisin syyt ovat tietenkin monet. Varsin laaja yhteisymmärrys vallitsee siitä, että pankkien päättäjät viimeistään vuosituhannen alussa alkoivat uskoa, että rahoitusriskit olivat hallittavissa ja olivat siten entisestään pienentyneet. Kevyt rahapolitiikka, rahoitusinstrumenttien kehitys, markkinoiden kansainvälistyminen ja niiden laajentuminen antoivat pankeille välineet sekä luotonannon että omien sijoitusten kasvattamiseen. Pankinjohtajien päätöksiin vaikuttavien taustasyiden keskinäisestä tärkeydestä kiistellään vielä pitkään.

Näissä kommenteissa esitetty käsitys kriisin synnystä on vain osittainen mutta vastapainoksi yksinkertainen ja käytännönläheinen¹. Huolimatta pankkien johdon taipumuksesta ottaa lainarahalla enemmän riskejä, vastuuviranomaisten asia olisi ollut pysäyttää tämä kehitys. Valvojilla, keskuspankeilla ja finanssiministeriöillä oli runsaasti välineitä tätä varten, mutta eivät ymmärtäneet tai haluneet ryhtyä toimiin. Jos nämä viranomaiset olisivat olleet tehtävänsä tasalla olisi kriisi voitu etukäteen ehkäistä tai ainakin lieventää. Viime vuosikymmeninä koetut lukuisat finanssikriisit voidaan kaikki tulkita samalla tavalla.

Nykyisen ja lukuisten aikaisempien kriisien tärkeimpiä opetuksia on, etteivät valvojat ymmärrä markkinoita yhtään toimijoita paremmin eivätkä ehkä uskalla ryhtyä toimiin iloisen markkinahuuman katkaisemiseksi. Nykyisen kriisin puhkeamisen jälkeen tehdyt selvitykset ovat vahvistaneet käsitystä viranomaisten saamattomuudesta monissa keskeisissä maissa.

Yhdysvalloissa suoritettu selvitys päätyi siihen, että valvojat ja keskuspankit eivät valtuuksistaan huolimatta tehneet juuri mitään liittovaltion markkinoiden toiminnan vakauttamiseksi². Kansainvälisen valuuttarahaston raportti omista toimistaan ennen kriisiä päätyy samantyyppisiin tuloksiin³. Paheneva tilanne jäi huomaamatta johtuen etenkin liiallisesta suurten jäsenmaiden ja pankkien kunnioittamisesta, ei hälyttävien tietojen puutteesta. Vaikka EU:n ja euroalueen viranomaisten toimesta ei ole saatavissa vastaavia selvityksiä voidaan niiden toiminnasta päätellä, että sielläkään ei ilmeisesti huomattu mitään riittävän hälyttävää ennen kriisin puhkeamista.

Selvityksistä ilmenee, etteivät suuret, liittovaltiotasoiset tai kansainväliset valvojat suoriutuneet oleellisesti kansallisia paremmin. Tuleva kriisi jäi myös keskuspankeilta huomaamatta siitä riippumatta, olivatko niiden vastuu ja tiedonlähteet laajat vaiko suppeat. Voimassa olevia sääntely- ja vaikuttamisvälineitä ei yksinkertaisesti vain käytetty.

Eräisiin puutteisiin ei kosketa

Kriisin jälkeen on pyritty lisäämään nimenomaan rahoitusmarkkinoiden sääntelyä sekä valvojien tietojensaantia ja valtuuksia. Uudistusinto on keskittynyt juuri siihen mistä ennen kriisiäkään ei ollut puutetta ja mikä ei olisi estänyt kriisikehityksen katkaisemista viranomaisvoimin. Rajallisista tiukennuksista huolimatta ei kuitenkaan ole pyritty muuttamaan pankkijärjestelmää sellaiseksi, että sen tulevista ylilyönneistä olisi pienempää haittaa kansantaloudellisesti⁴.

Tämä on ollut vallitseva suuntaus myös euroalueella ja EU:ssa. Tärkeimpiä tällaisia hankkeita on ollut pankkiunioni jota on markkinoitu mm. väitteellä, että tulevat kriisit voitaisiin sen avulla välttää tai ainakin hallita nykyistä paremmin. Opetukset nykyisen kriisin ennakoinnista viittaavat siihen, että tässä uudistuksessa harjoitetaan varsin kyseenalaista markkinointia.

Ylihintainen pankkiunioni

Tuleva pankkiunioni keskittää nykykriisin synnylle aikanaan sokeat valvojat ja keskuspankit (ml. EKP) saman katon alle ja antaa uuden keskusvalvojan virkamiehille yksinoikeuden arvioida euroalueen eri pankkien käyttäytymistä ja tilaa. Ei tietenkään sovi epäillä tätä työtä tekevien vilpittömyyttä tai hyvää tahtoa. Sen sijaan on pakko epäillä tämän työn tulevia käytännön tuloksia. On erittäin epätodennäköistä, että uuden valvojan osalta kaikki olisi tällä kertaa toisin.

Jos uusi valvoja ei ole kansallisia valvojia parempi on nimenomaan Suomi⁵ maksamassa pankkiunionista hyvin korkeaa hintaa: Lyhyen ylimenokauden jälkeen suomalaiset tulevat viime kädessä⁶ vastaamaan osaltaan koko euroalueen valtavan pankkijärjestelmän tulevista tappioista. Eduskunta ei enää rajoita suomalaista vastuuta eikä suomalaisille pankeille voida varmistaa samaa kohtelua kuin euroalueen suurille pankkiyhtymille. Mahdollisista vaihtoehdoista, toimista ja siten kustannuksista päättävät käytännössä euroalueen virkamiehet eivätkä suomalaiset tai heidän kansanedustajansa. Jos pankkikriisi ei olekaan nyt ohi on siten pahimmassa tapauksessa ehkä edessä suuriakin tulonsiirtoja, jotka rasittavat Suomen valtion mahdollisuutta rahoittaa muita menojaan.

Pankkiunioni vie Suomelta itsemääräämisoikeutta antamatta vastineeksi suurempaa varmuutta uuden finanssikriisin estämisestä. Jos keskusvalvojalta tulevaisuudessakin jäisivät huomaamatta finanssikriisin esiasteet, mitään ei enää olisi edes periaatteessa tehtävissä kansallisella tasolla. Tämän järjestelyn hintana on lisäksi riski, että tulevaisuudessa joudumme maksamaan muualla toimivien europankkien tappioista osan.

Nyt päätettävä pankkiunioni on vain ensimmäinen askel kohti käytännön liittovaltiota joihin euroalueen johtavat virkamiehet ja eräiden jäsenmaiden päättäjät ovat julkisesti sitoutuneet. Pankkiunionille löytyy siten jatkosuunnitelmat, joihin liittyy vielä enemmän yhteisvastuuta ja jäsenmaiden välisiä tulonsiirtoja kuin tähän saakka. Näistä ei Saksan tuki Suomea suojaa⁷. Siitä huolimatta Suomen hallitus ja eduskunta eivät ole katsoneet tarpeelliseksi asettamaan itsemääräämisoikeuden menettämiselle selkeitä ja viime kädessä kansalaisten arvioitavissa olevia rajoja.