Mistä tulevan talouspolitiikan tekijät?

Eurovaalit ovat ohi ja Suomessa koittaa ankea arki. Useat viime vuosien politiikasta vastuussa olleet jättävät tämän arjen muille. Eräät tekevät sen pakosta mutta toiset tietoisesti, etsien lähivuosiksi vähemmän kotimaista rasitusta tarjoavia tehtäviä Brysselissä. Vaalit eivät järkyttäneet Suomen sitoutumista euroon tai liittovaltiokehitykseen. Tämä ohjaa ja rajoittaa talouspolitiikamme vaihtoehtojen harkintaa.

Suomen talouspolitiikan vaihtoehdot ovat tässä tilanteessa melko selkeät. Ne ovat itse asiassa olleet selkät jo vuosia, mutta valintoja ei ole haluttu tai pystytty tekemään. On ehkä odotettu ulkomaisen kasvun alkavan ja peittävän alleen Suomen talouden pulmat. Strategia on pahasti epäonnistunut. Eduskuntavaalien jälkeen ei enää ole varaa aikailla. Viimeistään sen jälkeen on valittava vain kansalaisten kannalta ikävien vaihtoehtojen välillä.

Suomi voi vielä hetken toivoa voivansa velkaantua, edelleen odottaen viennilleen jostain vetoapua (kotimaisten korkean tuottavuuden yritysten lisääntyminen, euron halpeneminen EKP:n rahapolitiikan keventyessä, kriisimaiden talouksien nopea parantuminen, uusi kasvusysäys USA:ssa, Kiinassa tai Venäjällä taikka euroalueen velkasäännösten muuttuminen yleisen elvytyspolitiikan mahdollistamiseksi). Kyse on vedonlyönnistä siitä, että kansainvälinen vakaa talousnousu nyt on alkanut. Jollei tämä veto nytkään onnistu on edessä jokin pitkään lykätyistä vaihtoehdoista.

Jäädessään euroalueelle Suomi voi jarruttaa usean vuoden ajan kotimaisia kustannuksia muita euromaita enemmän. Tämä on ainoa keino parantaa kilpailukykyä suhteellisen nopeasti ja sen pitäisi vähitellen tukea vientiä kotimaisen kysynnän kustannuksella. Etenkin suomalaisten palkansaajien ja monien palveluntuottajien elintaso laskisi tänä aikana. Tämä epäilemättä vaikuttaisi heidän käyttäytymiseensä mm. kuluttajina ja äänestäjinä. Kansalaisten velkataakka kasvaisi alenevan elintason ja hintatason takia. Politiikan onnistuessa olisi kuitenkin mahdollista säilyttää korkotaso joka on euroalueen keskimäärää alhaisempi.

Toisaalta Suomi voi yksipuolisesti jättää euroalueen, ottaa oman valuutan käyttöön ja antaa sen kellua vapaasti. Seuraus olisi epäilemättä delvalvaatio joka myös nopeasti tukisi vientiä kotimaisen kysynnän kustannuksella. Ero olisi se, että Suomessa hintojen laskupaine vaihtuisi nousupaineeseen, inflaatio helpottaisi osaltaan kansalaisten velkataakkaa mutta oman valuutan korkotaso nousisi. Kyse olisi näkyvästä paluusta perinteiseen itsenäisen Suomen kustannusinflaatioon josta nyt tiedämme, ettemme euroaikanakaan siitä oikeastaan päästy. Tälläkin olisi poliittisia seuraamuksia, nyt myös muualla euroalueella.

Jollei kumpikaan yllä olevista vaihtoehdoista ole hyväksyttävissa tai toteutettavissa on edessä työttömyyden kasvu ja elintasomme lasku vuosiksi. Korkea kustannustaso rajoittaisi viennin ja työllisyyden kasvua. Julkisen velkaantumisen hidastaminen tai pysäyttäminen vaatisi julkisten palveluiden leikkaamista ja virkamiesten irtisanomisia. Suomi ajautuisi helposti euroalueen viranomaisten ja IMF:n uudeksi holhokiksi. Tällöinkin olisi tietenkin mahdollista, että mieluisat yllätykset helpottaisivat tilannetta (uusi menestyvä vientisektori, tuottavuuden odottamaton nousu, korkeasuhdanteen alku maailmalla tai edes naapurimaissa).

Mitkä päättäjät tulevat ensi eduskuntavaalien jälkeen valitsemaan tarjolla olevien vaihtoehtojen välillä? Ajatuksia voin ehkä esittää siitä huolimatta, etten ole sisäpolitiikan erityisosaaja.

Ilman näkyvää elintason laskun tasoitusta kansalaisten kesken (vielä hyvin voivien verottaminen, sosiaalipalvelujen keskittäminen niitä tarvitseville, julkiset tilapäistyöt) on todennäköistä, että perinteisen vasemmiston päättäjät eivät mielellään ota valinnasta vastuuta. Tulevien vuosien talouspolitiikka houkutellee matalan kannatuksen kanssa oppositioon keräämään tukea tyytymättömien kansalaisten keskuudessa.

Muista puolueista euroon sitoutunut, työkustannuksia alentava, yritystoimintaa tukeva ja julkispalveluja rajoittava talouspolitiikka sopinee parhaiten päättäjille jotka edustavat perinteistä oikeistoa ja keskustaa. Näidenkin puolueiden useiden kannattajien tilanne tulee kuitenkin lähivuosien ajan huononemaan. Huoli yhteiskuntarauhan häiriintymisestä rajoittanee nopeita ja suuria talouspolitiikan muutoksia ja houkutellee harkitsemaan yhteishallinnan jatkamista vasemmiston kanssa.

Politiikaltaan vielä epämääräiset perussuomalaiset päättäjät joutunevat erityisen vaikeaan asemaan: Puolueen kannattajien taloustilanne huononee ja puolue saattaa hallituksessa samalla joutua hyväksymään aikaisemmin arvostelemaansa euroalueen liittovaltiokehitystä. Oppositiossa olo ei antaisi suoraa vaikutusvaltaa mutta nostaisi todennäköisesti kannattajien lukumäärää. Puolueen astuminen vaikeita päätöksiä tekevään hallitukseen olisi siten muiden suurten puolueiden etu.

Suomen kannalta olisi hyvä jos voitaisiin muodostaa toimintakykyinen mutta myös mahdollisimman laajapohjainen hallitus tekemään tulevat vaikeat päätökset. Tämä tietenkin edellyttäisi kaikilta päättäjiltä merkittävää joustoa niin, että eri puolueiden tärkeät näkökohdat voitaisiin ottaa huomioon. Talouspolitiikan perussuunta (kilpailukyvyn parantaminen, yritys- ja sijoitustoiminnan edistäminen, euron säilyttäminen sekä julkisen sektorin koon ja velan supistaminen) olisi perinteisen oikeiston päättäjien vakaumuksen mukainen. Kansalaisten elintason tulevan laskun merkittävä tasoitus vero- ja tukipolitiikan muutosten kautta voisi houkutella mukaan ainakin osa perinteisen vasemmiston päättäjiä. Perussuomalaisia päättäjiä saattaa taas edellisten linjausten lisäksi houkuttaa mukaan sopimus, ettei Suomi enää sitoudu uusiin euroalueelle meneviin kriisitukiin tai päätösvallan siirtoihin euroalueen elimille.