Pankit rahan luojina II

Käsitys rahan luomisesta on viime vuosina muuttunut perusteellisesti. Perinteinen käsitys oli, että pankit rahoittavat luotonantonsa niihin tallennetuilla säästöillä. Koska vain osa säästöistä tarvitaan käteisnostojen varmuuden turvaamiseksi, oli mahdollista käyttää tietty talletus sitä moninkertaisesti suuremman luottomäärän rahoittamiseksi. Rahaa luotiin siis säästöjen avulla ja pankkien tehtävä oli, aikaisemman käsityksen mukaan, pelkkä välitystehtävä säästäjien ja sijoittajien välillä.

Niin kuin eräässä aikaisemmassa komentissani kerroin on tämä käsitys nyt laajasti käännetty päälaelleen. Rahaa luodaan velkaa lisäämällä eikä säästämällä. Pankit tekevät lainapäätöksiä ja hyvittävät myöntämällään lainasummalla lainaajien talletustilejä. Talletukset, jotka ovat käteisen rahan hyvin läheinen korvike, syntyvät siten pankkien lainapäätösten seurauksena. Koko pankkijärjestelmästä näin luodut talletukset häviävät vasta siinä vaiheessa kun myönnetty luotto maksetaan pankille takaisin. Yksittäisen pankin tarvitsema lisärahoitus hankitaan yhä useammin kansainvälisiltä pääomamarkkinoilta, joiden likvidiydestä pitää viime kädessä huolta joukko suurten maiden keskuspankkeja.

Uusi näkemys rahan luomistavasta asettaa pankit ja niiden turvaksi perustetut keskuspankit taloudellisen kehityksen keskipisteeseen. Pankit päättävät eri lainahankkeiden rahoittamisesta ja vaikuttavat siten oleellisesti sijoitusten määrään ja rakenteeseen. Koska (terveellä) pankilla ei voi olla rahoitusvaikeuksia sen kannattaa luotottaa kaikki hankkeet joiden odotettu, riskikäsityksellä korjattu tuotto ylittää pankin odottamat rahoituskustannukset. Jos melkein nollakoron euroalueella rahoitetaan valtioita eikä lainaa haluavia yrityksiä se kertoo sen, että pankit nyt uskovat enemmän valtioiden kuin yritysten takaisinmaksukykyyn.

Tällainen näkemys sijotusten rahoittamisprosessista herättää kysymyksen myös kasvun ja taloussuhdanteiden hallinnasta. Pankkien vaihteleva riskikäsitys ohjaa uuden näkemyksen mukaan osaltaan vahvasti yksityistä sijoitustoimintaa ja sitä mukaa myös suhdannevaihteluita. Suhdannepolitiikan erääksi keskeiseksi kysymykseksi tulee tällöin, miten sijoitusten luototusta voitaisiin tasoittaa. Pankkien hallitseman rahanluonnin tilalle onkin esitetty useita rajoitteita ja vaihtoehtoja. Niiden tarkoitus on ennen kaikkea estää pääongelmaksi koettua ajoittain liian nopeaa rahan ja velkamäärän kasvua.

Pankkien mahdollisuus luoda rahaa voidaan estää poistamalla niiden kyky synnyttää talletuksia luottoja myöntämällä. Eräs tällainen vaihtoehto olisi Kansainvälisen valuuttarahaston tutkijoiden  (Jaromir Benes ja Michael Kumhof ”The Chicago Plan Revisited”, IMF Working Paper WP/12/202, 2012) uudelleen lämmittämä Fischerin 1930-luvun ehdotus vaatia pankkiluotoille täydellinen kate valtion liikkeeseenlaskemasta rahasta (käteinen tai vastaava). Tällöin uudet luotot pystyttäisiin myöntämään vain siltä osin kuin pankkijärjestelmään tallennettaisiin valtion kulloinkin luomaa rahaa. Rahoitus ja luototus olisivat erillisiä prosesseja, valtio voisi käyttää rahan luomista luototustoiminnan säätelemiseksi ja liikkuvat korot sopeuttaisivat nämä keskenään.

Varsinkin viime vuosien kokemukset valtioiden taloudenpidosta ja keskuspankkipolitiikasta antavat eräille tarkkailijoille aihetta epäillä julkisen vallan kykyä maltilliseen raha- ja rahoituspolitiikkaan. Tällöin voitaisiin harkita rahamäärän liittämistä johonkin kulloisistakin poliittisista päätöksistä riippumattomaan prosessiin. Eräs vaihtoehto olisi paluu jonkinlaiseen jalometallistandardiin. Tällöin kaivannaisteollisuus ja geologia viime kädessä määräisivät kulloinkin käytettävissä olevan rahamäärän. Toinen vaihtoehto olisi jokin määrällisesti rajoitettu virtuaalirahan muoto josta bitcoin voisi olla ensimmäisiä esimerkkejä. Koska rahamäärä ei juurikaan joustaisi suhdanteiden mukaisesti olisi edessä sen kysynnän ja tarjonnan sopeutus korkojen ja hintojen kautta.

Jos halutaan vain osittain rajoittaa pankkien kykyä luoda rahaa ja samalla luotetaan viranomaisten viisauteen, voitaisiin asettaa pankkien taseille rajoitteita. Yksinkertaiset ja vaikeasti kierrettävät rajoitteet ovat historian valossa tällöin suositeltavia. Pankkien oman pääoman vaatimus voitaisiin nostaa merkittävästi eli jopa kymmeniin prosentteihin kuten ennen vanhaan. Pääomaksi kelpaavat erät voitaisiin yksinertaistaa ja eritellä nykyistä selvemmin (mukaan lukien jopa jalometalleja tai muita eriä joita pankkijärjestelmä ei helposti itse voisi luoda). Pääomavaatimusta voitaisiin tehostaa sallimalla pankeille vain matala velkavipu (vieras rahoitus suhteessa taseeseen ml. johdannaiset). Eräs myönteinen lisäseuraus tästä olisi mahdollisuus vihdoinkin yksinkertaistaa ja siten tehostaa julkista pankkivalvontaa. Tehokas valvontahan olisi välttämätöntä tällaisen järjestelmän tehokkaalle toiminnalle.

Kehittyneissä maissa on finanssikriisin jälkeen päätetty nostaa pankkien pääomavaatimusta hienovaraisesti, rajoittaa niiden velkavipua hyvin maltillisesti ja säilyttää säädökset hyvin monimutkaisina. Valvontaan käytettäviä voimavaroja on lisätty huomattavasti ja käytännössä on annettu ymmärtää, ettei valtioita eikä suuria pankkeja päästetä selvitystilaan. Euroalueella keskustellaan elvytystoimista, mikä ilmeisesti edellyttäisi valtioilta lisävelan ottoa. Samalla EKP antaa ymmärtää, että keskuspankki ehkä olisi tarvittaessa valmis rahoittamaan valtioiden elvytyspolitiikkaa.

Nämä toimet eivät viittaa minkäänlaiseen haluun puuttua yksityisten pankkien mahdollisuuteen itse luoda rahaa. Päinvastoin, valmius jatkaa julkista velkaantumista viittaa tarpeeseen varmistaa uudelle velalle ostajia ja niille rahoituskykyä. Uuden rahanluonnin käsityksen mukaan tämä merkitsee myös voimakkaiden suhdannevaihteluiden ja velkaantumismahdollisuuksien jatkumista. Koska pankkien velkaantumisen myös sallitaan jatkuvan on melko varmaa, että tulevaisuudessa odottavat uudet pankkikriisit.