Finanssikriisiä ja sen seuraamuksia on laajasti pyritty lieventämään ennätyksellisen kevyellä raha- ja finanssipolitiikalla. Euroalueella ja Japanissa on painotettu samanaikaisten tarjontapuolen uudistusten tarvetta, mutta toimenpiteet ovat toistaiseksi jääneet vaatimattomiksi.
Yksityinen kysyntä on jäänyt heikoksi ja erityisesti investointitoiminta alhaiseksi. Siedettävä tulotaso on voitu ylläpitää keskuspankkien mahdollistaman velkaantuvien valtioiden kysynnän kautta. Keinotekoisen alhaiset korot ja korkeat omaisuusarvot eivät kuitenkaan ole houkutelleet yksityisiä toimijoita panostamaan tuotantokoneiston laajentamiseen. Tilanne eri maissa vaihtelee, mutta missään ei ole nähtävissä aikaisemmin tavanomaisen vahvaksi arvioitua noususuhdannetta. Sen sijaan näyttää siltä, että sekä EU että Japani ovat vaipumassa uuteen tuotannon ja tulojen laskuvaiheeseen.
Euroalueella epäonnistuminen näyttää vieneen outoon johtopäätökseen, että pitää harjoittaa jo koettua talouspolitiikkaa mutta vielä voimakkaammin. Laajasti vaaditaan elvyttävää finanssipolitiikkaa siitä huolimatta, että se on jo sitä ollut pitkään. Samalla EKP on ilmoittanut hankkivansa omistukseen pankkien yrityslainoja (ABS-arvopaperien muodossa). Jos näitä arvopapereita halutaan ostaa suuria määriä on hyväksyttävä lisää riskiä. Jollei keskuspankki tätä halua tehdä mutta silti haluaa saada liikkeelle enemmän keskuspankkirahaa, sen on ryhdyttävä ostamaan pankeilta jäsenmaiden julkisia velkakirjoja. Niitähän on tunnetusti paljon.
Molemmissa tapauksissa jää arvoitukseksi, miten uusi keskuspankkiohjelma nyt kasvattaisi yksityistä investointikysyntää kun se ei ole aikaisemmin siinä onnistunut. Äsken ilmestynyt kirja (A. Mian & A.Sufi ”House of Debt”, 2014) antaa viitteitä siitä, miksi raha- ja finanssipolitiikka eivät olekaan USA:n reaalitaloudelle nyt avuksi. Syy on sen mukaan yksinkertainen: ylivelkaantuneet kotitaloudet ja yritykset käyttävät varansa velkojen maksuun eivätkä kulutukseen tai investointeihin. Kyse on laajasta tasekriisistä eikä tavallisesta pankki- tai suhdanneongelmasta.
Analyysia voidaan mielestäni laajentaa myös USA:n ulkopuolelle.
Kiinteistökriisi USA:ssa johti myös muualla maailmassa luottoriskien uudelleenarviointiin. Monet ylivelkaantuneet kotitaloudet ja yritykset (erityisesti kiinteistömarkkinoilla joko tuottajina tai ostajina) pankkeineen joutuivat vaikeuksiin velkojensa hoitokyvyn kanssa. Keveän raha- ja finanssipolitiikan oli tarkoitus estää näiden ongelmien laajentumista. Euroalueella osa elvytyksestä oli kriisimaiden tukemista niin, ettei niiden velkoja (eli europankkien saatavia) pääosin tarvinnut leikata. Laajentuminen estettiinkin lyhyellä aikavälillä mutta samalla se johti valtionvelan kasvuun ilman, että yksitystä velkaa olisi merkittävästi pystytty vähentämään. Aito velkojen lyhennys nähtiin ja nähdään edelleen poliittisesti liian tuskallisena vaihtoehtona.
Euroalue ja Japani yrittävät nyt molemmat keventää finanssipolitiikan taakkaa heikentämällä valuuttaansa suhteessa ulkomaihin keveällä rahapolitiikalla (QE tai muuten). Tämä synnyttäisi lisää vientituloja ja ehkä velkojen reaaliarvoa heikentävää inflaatiotakin. Kotimaisen tuotannon, kysynnän ja työllisyyden toivotaan kohentuvan ”rakenteellisilla muutoksilla” joiden toivotaan synnyttävän yritystoimintaa ja rajoittavan julkisia alijäämiä.
Euroalueen sisällä devalvaatio ei kuitenkaan ole yksittäisille jäsenmaille mahdollista. Vientiä voidaan euroalueen sisällä edistää lyhyellä aikavälillä vain heikentämällä kansallisia palkkoja ja hintoja enemmän kuin muut jäsenmaat. Tämä taas heikentää yksityisen sektorin mahdollisuutta hoitaa velkaansa omilla tuloillaan mikä ylläpitää deflaatiopainetta, pahimmassa tapauksessa kierteen lailla. Parhaillaan nähdään tämän umpikujan ensimmäisiä poliittisa seuraamuksia.
Tilannetta on pitänyt toistaiseksi rauhallisena markkinoilla vallitseva harras luottamus keskuspankkien kaikkivoipaisuuteen. Korot ja finanssivarallisuuden arvot nähdään laajasti ennen kaikkea rahapolitiikan määrääminä. Kevyt rahapolitiikka mahdollistaakin toistaiseksi sekä valtioiden että yksityisen sektorin rahoitustarpeiden hoidon. Alhaisella korolla ja runsaalla rahoituksella jopa normaalioloissa konkurssikypsät velalliset pystyvät hoitamaan velkansa ja vakuusarvotkin pysyvät kunnossa. Pelko talouden romahduksesta, poliittisista seuraamuksista ja oman uskottavuuden sekä itsenäisyyden menettämisestä taas estää keskuspankkeja muuttamasta politiikkaansa.
Mitä tapahtuu jos ilmenee, ettei tämä luottamus olekaan perusteltua? Tämähän voi olla edessä, jolleivät inflaatio tai talous vilkastu ennustetulla tavalla lähiaikoina tai jos alkaa olla riittävästi toimijoita, joiden velanmaksukyky voidaan kyseenalaistaa jopa alhaisten korkojen maailmassa. Vastausta voidaan parhaimmillaankin vain arvailla, koska tapahtumat tulevat olemaan syvästi poliittisia yhteiskunnallisesti poikkeuksellisessa tilanteessa.
Yhteistä näille tilanteille olisi todennäköisesti uusi likviditeetti- ja pankkikriisi kun velkojat yrittäisivät välttää lisätappioita kieltäytymällä rahoittamasta ainakin ylivelkaantuneita. Konkursseja ja työttömyyden kasvua voitaisiin välttää tilapäisestikin vain, jos jälleenrahoitusriskit siirrettäisiin julkiselle vallalle eli käytännössä keskuspankille. Keskuspankki ja sen ylijäämää saava valtio olisivat sen jälkeen vastuussa kelvottomiksi osoittautuvien pankkien ja yritysten velkojen maksusta niiden rahoittajille. Kyse olisi nykyinen politiikka äärimmilleen vietynä.
Jos julkiset päättäjät antaisivat kehityksen mennä niin pitkälle he, eivätkä markkinat, olisivat sen jälkeen suorassa vastuussa resurssien, työllisyyden ja varallisuuden jakautumisesta yhteiskunnassa. Koska tähän liittyisi suuria henkilöllisiä ja yhteiskunnallisia riskejä onkin todennäköistä, että julkiset päättäjät jossain vaiheessa ilmoittaisivat kevyen raha- ja finanssipolitiikan loppuvan. Tässä vaiheessa olisi edessä markkinaehdoin tapahtuva konkurssien ja velkojen lyhentämisen aalto. Aalto olisi sitä suurempi mitä kauemmin epätoivoista ongelmien lykkäyspolitiikkaa lisävelkaantumalla on jatkettu. Tämän jälkeen voisi yksityinen sektori pienennetyllä velkataakalla vähitellen ryhtyä taas lisäämään investointeja ja työllisyyttä mutta nykyistä alhaisemmalta tasolta.
Tämä on tietenkin vain yksi skenaario monesta ja lähtee mm. olettamuksesta, ettei kasvu jossain maailmalla jostain syystä lähde liikkeelle. Sellainen on tietenkin mahdollista ja lienee nykyisten talouspoliittisten päätöksentekijöiden pysyvä unelma. Merkkejä unelman toteutumisesta ei kuitenkaan ainakaan tällä hetkellä näy.
Yllä kuvatussa skenaariossa Suomella olisi euroalueella sivustakatsojan, maksajan ja sopeutujan rooli. Kannattaisi ehkä tulevia eduskuntavaaleja ajatellen pohtia sitä, selviäisikö Suomi paremmin omien raha- ja finanssipolittisten päätöstensä avulla vai muualla, etenkin muiden eduksi tehtyjen linjausten kanssa.