Euroalueen ikiongelma Kreikka muistuttaa taas läsnäolostaan. Hermostuneisuutta herättää tällä hetkellä mahdollisuus, että alkukevään vaalien jälkeen muodostettaisiin hallitus, jonka ohjelmassa ovat säästöpolitiikan lopettaminen ja julkisen velan uudelleenjärjestely. Saksan hallituksen taholta on annettu ymmärtää, että tämä saattaisi johtaa Kreikan (yht’äkkiä hyvinkin hallittavissa olevaan) eroon euroalueelta.
Todettakoon ensin, ettei kyseessä voi olla Kreikan valtionvelan todellinen takaisinmaksu. Tämä on ollut ilmeistä jo vuosia huolimatta päinvastaisista virallisista vakuutteluista. Julkinen bruttovelka on yli 300 mrd. euroa eli noin kolme kertaa Suomen velkaa suurempi, vaikka maiden BKT on sama eli pyöreästi 200 mrd. euroa. Takaisinmaksu edellyttäisi budjettiylijäämää vuosikymmeniksi, varsinkin jos velan korko jossain vaiheessa nousisi taas normaalitasolle. Edes Saksa ei voine pitää tätä realistisena tavoitteena.
Kyseessä ei voi olla myöskään se, että Kreikan luotot pysyisivät maan velkoojille hyvänä sijoituksena. Nykyisellä velkamäärällä jokainen koron prosenttiyksikön nousu merkitsisi, että budjettirasitus kasvaa kolmella prosentilla BKT:stä. Kreikan valtiontalous ei kestä muuta kuin hyvin alhaisia korkoja eli riippuvuus tukirahoituksesta säilyy, kunnes velkamäärä alenee tai BKT nousee merkittävästi. Siihen saakka euroalueen muiden jäsenmaiden vastuu Kreikan rahoittamisesta säilyy eikä lainojen tuotoissa ole kehumista.
Usean vuoden tuskallinen sopeutuminen on johtanut Kreikassa tuloksiin siinä mielessä, että valtion budjetti olisi nyt tasapainossa, jollei velalle tarvitsisi maksaa korkoja. Euroalueen kriisinhoitotoimenpiteiden kautta suuri osa Kreikan velasta on siirretty yksityisiltä sijoittajilta euroalueen veronmaksajien vastuulle. Kreikka tarvitsee siis tällä hetkellä rahoitusapua euromailta lähinnä maksaakseen niille sovitut korot myönnetyille lainoille. Tämä on tarpeellista vain niin kauan kuin velkoojapiireissä koetaan välttämättömäksi ylläpitää uskoa siihen, että kyse on lainoista eikä tulonsiirroista.
Euromailta saatujen lainojen osalta Kreikan valtionvelan koronmaksu on käytännössä enää jäsenmaiden välinen neuvottelukysymys. Kirjanpidolliset temput lienevät tarvittaessa käytettävissä poliittisesti sopivan julkisuuskuvan ylläpitämiseksi. Jopa normaalia korkoa voitaisiin soveltaa ”lainoille” niin kauan kuin muu euroalue myöntäisi Kreikalle tulonsiirtona vastaavan rahamäärän muuta kautta. Euroalueen viranomaisten omistuksessa olevan Kreikan valtiovelan käytännön leikkaukselle ei ole, eikä ole koskaan ollut, mitään teknisiä esteitä.
Kreikan uuden käytännön velkaleikkauksen esteet ovatkin poliittisia. Kyseessä olisi ennakkotapaus jota muut helppoa rahaa janoavat euromaat (mm. Ranska, Italia ja Espanja) vaatisivat sovellettavaksi myös itselleen. Niitä tukisivat yhteisvastuuta ja päätösvallan vaiheittaista keskittämistä vaativat euroalueen instituutiot. Varsinkin Saksalle tämä merkitsisi maan vaikutusvallan supistumista ja pysyviä, merkittäviä ja ennakoimattomia tulonsiirtoja ehkä kasvavalle määrälle euroalueen jäsenmaita.
Kreikan tapauksessa ongelmallisinta lieneekin uhkaus lopettaa julkisen velanoton supistamistoimet. Tämä tekisi mahdottomaksi arvioida ja rajoittaa rahoitustuen tulevaa tarvetta euroalueen sisällä. Saattaa hyvinkin olla, että uskottava luopuminen tästä uhasta avaisi mahdollisuuden sopia Kreikan ylisuuren velan leikkaamisesta. Tällöin kyse olisi lähinnä siitä, mihin sitoumuksiin Kreikan uusi hallitus olisi valmis jotta etenkin Saksa pitäisi niitä käytännössä uskottavina ja muiden euromaiden toiveita patoavina.
Jo koettu ja suosittu keino olisi siirtää budjettivaltaa entistä enemmän kansalliselta taholta komissiolle ja muille euroalueen päättäjäelimille. Riskinä tässä on poliittisen vastustuksen nousu Kreikassa ja muuallakin euroalueella jossa kehitystä liittovaltioksi ei pidetä perusteltuna. Lisäksi, vaikka pientä Kreikkaa voidaan uhata muille ongelmattomalla erolla euroalueelta, vastaavaa ei voida tehdä Ranskalle, Italialle tai Espanjalle. Tästä huolimatta on todennäköistä, että tulevissa keskusteluissa – Suomessakin — kuullaan vaatimuksia komission pakkokeinojen lisäämistarpeesta.
Toinen keino olisi varmistaa, ettei julkistesti tuettua rahoitusta olisi tarjolla jos Kreikka ylittäisi sovitut budjettirajat. Riskeinä tässä olisivat maan epäluotettava budjettikäytäntö, tarve sallia lisärahoitus ainakin hätätapauksissa sekä vaikeus saada EKPJ sitoutumaan tähän etukäteen. Rahoituksen rajoittaminenhan saattaa jossain vaiheessa häiritä jotain EKP:n useista rooleista: euroalueen koossapitämisen takaajana, rahoitusmarkkinoiden vakauden ja tasapuolisuuden vaalijana tai euroalueen hintakehityksen säätelijänä. On vähemmän todennäköistä, että tästä keskustellaan laajasti ainakaan julkisesti ennen kuin muut keinot on todettu epärealistisiksi.
Kolmas keino olisi poistaa kokonaan tarve löytää uskottavia menetelmiä Kreikan talouspolitiikan sitouttamiseksi. Euroalue on jatkuvasti painottanut Kreikkaa erityistapauksena. Tähän viitaten voitaisiin sopia maan valtionlainojen merkittävästä leikkauksesta ja samalla päättää, ettei uutta pitkäaikaista rahoitustukea enää anneta. Kreikka olisi tämän jälkeen vähävelkainen mutta riippuvainen markkinarahoituksesta. Aikaisemmista tapauksista päätellen ei kestäisi kauan ennen kuin Kreikka taas olisi yksityisten sijoittajien suosiossa.
Riskinä tässä tapauksessa olisi jossain vaiheessa uusi ylivelkaantuminen jota kannattaisi torjua kieltäytymällä tämän kerran hyvissä ajoin Kreikan uusien velkojen yhteisvastuusta. Etuina olisivat Kreikan talouspoliittisen vastuun siirtäminen kreikkalaisille itselleen ja muiden euromaiden lisävastuiden rajoittaminen.