Euroalueella keskustellaan parhaillaan melkein yksinomaan Kreikasta ja siihen liittyvistä haasteista. Tämä on ymmärrettävää, koska kyse on euroalueen tulevan taloudellisen ja poliittisen kehityksen periaatteista. Lähiaikoina saattaa selvitä, voidaanko eurosta erota, mitä se käytännössä merkitsee ja onko kyse yksittäistapauksesta vai ei. Euroalueen puheenvuorojen kiristyvästä sävystä päätellen näyttää yhä todennäköisemmältä, että suunnitteilla on varoittava esimerkki.
Tästä riippumatta käydään taistoa myös siitä, millä tavalla euroalue on valmis yhteisesti maksamaan toistensa velkoja. Ongelma tietenkin juuri nyt konkretisoituu Kreikkaan. Sellaista vaihtoehtoa ei enää vuosiin ole ollut, jossa maa suorittaisi velkojaan alunperin sovituin ehdoin. Aikoinaan tehdyt lyhytnäköiset ja ongelmia siirtävät euroalueen kriisipäätökset joutuvat nyt yhteiseen lunastukseen. Huolimatta omista 1990-luvun kokemuksistaan ovat Suomenkin päättäjät pääosin tyytyneet ajopuuna noudattamaan tätä euroalueen politiikkaa, samalla sallien itselleen mukavan päätöksentekoympäristön säilyttävän yli varojensa elämisen.
On ilmeistä, että ylisuuresta velasta ovat vastuussa sekä velan ottajat että sen myöntäjät. Kukaan ei pakottanut kreikkalaisia ottamaan niin runsaasti lainoja suhteessa tuloihinsa, samoin kuin kukaan ei pakota suomalaisia tekemään samaa virhettä. Toisaalta, kukaan ei myöskään pakottanut ulkomaisia tahoja rahoittamaan niin runsaasti kreikkalaisia ja niiden pankkeja. Kyse oli täysin vapaaehtoisesta ja tietoisesta rahoitusriskin ottamisesta, johon aivan normaalisti liittyy tappion mahdollisuus.
Tämän perusteella olisikin luonnollista, että maksukyvyttömyystapauksessa velan ottajat ja antajat usein sopivat jakavansa syntyvät tappiot keskenään yhteisten tappioiden rajoittamiseksi. Useiden arvioiden mukaan (joista mielestäni yksi parhaimmista kuuluva löytyy osoitteesta http://blog.mpettis.com/2015/02/syriza-and-the-french-indemnity-of-1871-73/ ) euroalueella sovittiinkin toisin. Vastuu Kreikan ja muidenkin kriisimaiden pankkien ja valtioiden veloista siirrettiin veronmaksajien vastuulle. Tämä tehtiin varmistamalla, että velalliset pystyisivät julkisella rahoitustuella maksamaan takaisin yksityisiltä ottamat lainat. Poikkeuksia tästä säännöstä on ollut, mutta niitä on harvassa.
Euroalueen päättäjät, Suomen päättäjät muiden mukana, ovat kriisipolitiikassaan käytännössä kantaneet ensi vaiheessa huolta pankeista ja muista kriisimaiden velkapapereiden omistajista. Tämä on tietenkin jouduttu tekemään niiden kansalaisuudesta riippumatta. Suurimmat helpotukset ovat siten siunaantuneet eniten näitä velkapapereita omistaville, joita usein löytyy suurista euromaista sekä euroalueen ulkopuolelta. Suomalaisille tämä on keskimäärin merkinnyt, että veronmaksajille on sovittu enemmän vastuita kuin mitä omat lainottajat ja omistajat on vapautettu tappioista.
Äsken ilmoitettu EKP:n valtionpapereiden ostopäätös on jatko tälle politiikalle varsinkin siinä tapauksessa, että jokin maa jättäisi euroalueen. Siinä tapauksessa on hyvin epätodennäköistä, että maa tai sen keskuspankki pystyisi maksamaan takaisin euroalueen tai EKP:n myöntämät luotot. Koska eroavan maan keskuspankilla käytännössä on velkasaldo TARGET-järjestelmässä, muut keskuspankit kokevat tällöin tappion. Nämä tappiot katetaan viime kädessä ja aikaa myöten veronmaksajien varoilla.
Olisi aikaa vihdoinkin kokeilla toisenlaista ja mielestäni monella tavalla terveempää politiikkaa. Lähtökohtana tulee kriisitapauksissa olla taakanjako pelkästään velallisen ja lainanantajien välillä, sekoittamatta siihen ollenkaan muiden euromaiden veronmaksajia. Tämä merkitsisi, että maksuvaikeuksiin joutuneiden pankkien tai valtioiden velkapaperien arvo leikattaisiin niin paljon, että jäljelle jäävän osan takaisinmaksu tulee mahdolliseksi. Miten tämä käytännössä tehtäisiin olisi osapuolten välinen neuvottelukysymys. Velallisen tervehtymiseen liittyvät epävarmuudet voidaan tarvittaessa huomioida leikkaussopimuksessa niin, että odotettua parempi talouskehitys hyödyntää molempia osapuolia.
Terveemmällä politiikalla olisi toiveita poistaa nykyisen politiikan monta ikävää ja kalliiksi käyvää piirrettä. Pankkien ja omistajien riskinotolta poistettaisiin nykyinen yhteiskuntatakuu eli moraalikato vähenisi ehkä ratkaisevasti. Kriisimaiden kasvuedellytyksiltä poistettaisiin ylivelkaantuneisuuden este, kustannuksena ehkä syvemmät rahoitusongelmat lyhyellä aikavälillä. Rahapolitiikalta poistettaisiin vähitellen, alenevan velkaantuneisuuden myötä, keinotekoisen alhaisen koron pakkopaita. Tämä edistäisi vähänkin pidemmällä aikavälillä investointitoiminnan tervehdyttämistä ja säästämistä. Euroalueen integraatiopolitiikalta väistyisi myös yhteisen talouspolitiikan vaatimus kun yhteisvastuun tarve vähenisi.
Kreikan tapauksessa kannattaisi jo lopettaa kädenvääntö siitä kuka velat maksaa. Jo tehdyistä ratkaisuista johtuen sen maksavat tavalla tai toisella etenkin euroalueiden veronmaksajat. Kyse on nyt vain kahdesta asiasta. Ensiksi siitä, halutaanko löytää maksulle tapa joka olisi kaikille vähiten kallis. Toiseksi siitä, onko valmiutta soveltaa sellaista tapaa ajoissa myös tulevissa kriisitapauksissa. Tähän on periaatteessa kaikki mahdollisuudet jos vain poliittista ymmärrystä, tahtoa ja kykyä on.