Keskustelua käydään taas siitä, ketkä olivatkaan vastuussa euroalueella syntyneestä finanssikriisistä ( viimeksi tässä ). Tarjolla on ollut ainakin kolme vastausta: huonojen lainojen antajat (pankit), huonojen lainojen ottajat (yksityiset ja julkiset) sekä rahoitusmarkkinaviranomaiset (valvojat ja keskuspankit).
Kysymyksellä voi, tarkemmin ajatellen, kuitenkin olla vain yksi vastaus. Kaikki olivat kriisistä vastuussa, kukin omalta osaltaan:
Jokaisen vaihtoehdon osalta on olemassa sinänsä paikkansa pitävä kertomus jolle löytyy kannattajia. Ainoat jotka ovat torjuneet kaiken vastuun kriisistä ovat viranomaiset, joiden tehtävänään on pankkien ja markkinoiden valvonta ja ohjeistus. Päinvastoin, viranomaiset ovat usein väittäneet kriisin osoittavan sen, että heiltä on puuttunut riittävästi valtaoikeuksia. Poikkeuksena on Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) joka jo aikaisessa vaiheessa julkaisi ankaran selvityksen oman tietämättömyytensä ja kyvyttömyytensä syistä ( löytyy tästä ).
Taloustieteen oppien mukaan lainojen määrä ja ehdot riippuvat yhtä paljon luottojen kysynnästä kuin tarjonnastakin. Markkinataloudessa ei ole voimaa, joka pakottaisi pankkien johdon ja henkilökunnan myöntämään muita kuin itse hyväksymiään lainoja. Samoin lainojen ottajia ei voida pakottaa velkaantumaan ilman omaa hyväksymistään. Lait, säännökset ja viranomaisten toiminta voivat vaikuttaa lainojen houkuttelevuuteen, mutta lainaa ei synny ilman sekä antajan että ottajan hyväksymistä. Kumpikin vastaa ehdottomasti omasta muttei miltään osin muiden päätöksestä.
Finanssikriisissä vastuu on siten sekä pankeilla että niiden asiakkailla. Yleinen kriisin syy on ollut riskiarvioiden pettäminen sekä useiden pankkien että niiden monien asiakkaiden osalta. Epäonnistuneet päätökset pyritään usein selittämään viittaamalla markkinoilla vallitseviin kiihokkeisiin (hyvät reittaukset, suuri kysyntä tai tarjonta, voimassa olevat säädökset). Tämäkin on vastuun siirtelyä muualle, koska päätösvaltaa finanssiasioissa ei ole keneltäkään markkinaosapuolelta ulkoistettu markkinoilla vallitsevasta tilasta riippumatta.
Viranomaisten vastuu taas johtuu niille annetuista tehtävistä jotka kiistatta jäivät täyttämättä. Valvojat eivät yleensä huomanneet pankkien tai markkinoiden toiminnassa tai riskien otossa ongelmaa. Keskuspankit eivät nähneet luottomäärien kasvussa, rajoja ylittävässä luotonannossa tai kiinteistömarkkinoiden kuumenemisessa suurtakaan pulmaa. Päinvastoin, valtaosa tapahtumista tulkittiin euroalueella tavoitellun integraation voittokulkuna ja osoituksena finanssisektorin kasvua ylläpitävästä voimasta.
On ihmeellistä, että finanssikriisin torjunnassa täysin epäonnistuneet valvojat ja erityisesti keskuspankit ovat viime vuosina olleet melkein rajattoman luottamuksen kohteina. Siihen on saattanut myötävaikuttaa harjoitettu rahapolitiikka, jota vielä muutama vuosi sitten olisi pidetty täysin vastuuttomana. Sillä on pidetty toimivina etenkin sellaisia valtioita, pankeja ja yrityksiä, jotka normaalin rahapolitiikan vallitessa olisivat menettäneet maksukykyään. Lyhyellä aikavälillä rahapolitiikka on estänyt rahoitusjärjestelmän ja talouden uutta kriisiä heikoimpien toimijoiden likviditeettiä ja etenkin pankkien riskinä olevan omaisuuden arvoja kasvattamalla.
Voidaan hyvällä syyllä epäillä, että viranomaiset eivät nytkään pysty riittävästi ennakoimaan toimintansa seuraamuksia. Nyt tuetaan lyhyellä aikavälillä velkaa tarvitsevia kotitalouksia, yrityksiä ja valtioita ja heikennetään samalla niiden asemaa jotka pystyvät toimimaan velkaantumatta. Toisaalta unelmoidaan tulevaisuudesta johon toivotaan liittyvän näiden suhteellisen kaltoin kohdeltujen vahvojen yritysten synnyttämää hyvää ja vakaata kasvua. Yhtymäkohtaa tällaisten lyhyen ja pitkän aikavälin tavoitteiden välillä ei helposti löydä.
En tunne yhtään taloustieteen ajattelijaa (viime vuosia päättäjinä ja heidän tukijoinaan toimineita lukuunottamatta), joka olisi pitänyt tällaista menoa vastuullisen talouspolitiikan osana. Epäilen, että saamme ennen pitkää taas ihmetellä miksi kasvulle ja hyvinvoinnille ilmeisiä riskejä ei ajoissa pystytty näkemään ja välttämään.