Edestään löytää mitä taakseen jättää

Suomessa käydään nyt, jälkijättöisesti, käsiksi siihen mihin olisi pitänyt ryhtyä viimeistään heti euroon liittymisen jälkeen. Jollei tässä nyt onnistuta on edessä joko pitkään laskeva elintaso tai pakonomainen ero euroalueelta.

Sotien jälkeen Suomen talouden tasapainottuminen edellytti toistuvia devalvaatioita. Tämä oli hinta sille, ettei työmarkkinoilla pystytty sopimaan vientikykyä ylläpitävästä kustannuskehityksestä. Parempi tuottavuuskehitys (parempi tekniikka, taidokkaampi myynti, enemmän innovaatioita, pystyvämpi yritysjohto) olisi osaltaan vähentänyt kustannuspaineita. Tämä olisi kuitenkin näkynyt kilpailukyvyssä vain jos sopimisen kyky työmarkkinoilla samalla olisi jostain syystä parantunut.

Suomi liitettiin talouspoliittisesti vammaisena euroon. Hyvässä muistissa oli epäonnistunut kansallinen kokeilu kiinteän valuutan kanssa. Pyrkimys sisäisen devalvaation aikaansaamiseksi ei ollut johtanut mihinkään. Lisäksi äsken koettu pankkikriisi antoi osviitan niistä ongelmista jotka voivat pahimmillaan seurata suuresta velkaantumisesta kiinteäksi uskotussa valuutassa. Päätös liittyä euroon tehtiin käytännössä välittämättä Suomen omista huonoista kokemuksista kiinteästä valuuttakurssista.

Päätöksen voi ymmärtää vain siten, että odotettiin eurojäsenyyden opettavan suomalaisille tapoja. Siirtämällä päätös valuuttakurssista ulkopuolisille pakotettaisiin työmarkkinoiden osapuolet maltillisiin, vientikykyä ylläpitäviin ratkaisuihin. Ylisuuret kustannuksethan kostautuisivat vähitellen laskevana kannattavuutena ja nousevana työttömyytenä. Samalla vahvistuisi Suomen taloudellinen ja etenkin poliittinen kytkentä länteen (”EU:n kaikkiin ytimiin”) peruuttamattomalla rahoitusjärjestelmän integraatiolla.

Näin ymmärrettynä on Suomen tämänhetkinen tilanne juuri sitä mitä aikanaan ennakoitiin ja ehkä toivottiinkin. Heikkoa vientiä ei enää voida edistää devalvoimalla vaan ainoastaan kotimaisia kustannuksia alentamalla (alkaen työkustannuksista). Kriisiksi nykyinen tilanne kehittyi koska valtionvelkaa ei luottokelpoisuutta vaarantamatta voida kovin korkeaksi kasvattaa. Ratkaisua hidastaa nykyisen hallituksen innokkuus tukea yritysten kannattavuutta mikä vähentää yrityspuolen tarvetta sopia ammattiliittojen kanssa kestävästä kustannusalennuksesta. Huolestuttavaa onkin ilmeinen vaikeus saada aikaan eurojäsenyyden edellyttämää sopuratkaisua.

Mitä aikanaan ei selvästikään osattu ennakoida on nykyinen euroalueen alennustila. Euron alkutaival käytettiinkin useissa maissa rahoitusriskien, kysynnän ja velkojen kasvattamiseen eikä talouksien tasapainottamiseen. Tästä voimaa saanutta finanssikriisiä ei kuitenkaan hyödynnetty jäsenmaiden heikkouksien karsimiseen. Sen sijaan euroalueen päättäjät korostivatkin yhteisvastuuta, lisäintegraatiota ja sopeutustarpeen siirtämistä velkaantumalla alhaisin koroin. Lyhyen aikavälin tulonmenetyksiä vältettiin siten pitempiaikaisen alhaisen kasvun hinnalla. Suomi ei ole voinut eikä voi euroalueen talouspolitiikalle käytännössä mitään.

On syytä toivoa työmarkkinaosapuolille kykyä ja halua keskenään sopia yrityskohtaisten työehtojen määräytymisestä. Yksi edellytys tälle on ettei hallitusta nähtäisiin minkään osapuolen edustajana tai takuumiehenä. Muussa tapauksessa vaikeutuvat sekä käynnissä olevat että tulevat keskustelut. Kaikkien osapuolten kaannattaa muistaa, että hallituksilla on tapa aina silloin tällöin vaihtua.