Kansainvälisessä keskustelussa on liikkeellä tarina joka pyrkii yhdistämään Trumpin, Brexitin, le Penin ja ylipäänsä nk. vakavasti otettavia poliittisia voimia vastustavat liikkeet. Jos se pitää edes jotenkin paikkaansa, se asettaa myös kyseenalaiseksi taloustieteilijöiden tavan rajoittaa omia analyysejaan.
Tarina etenee yksinkertaistaen seuraavasti: Vapaakauppa antaa tuottajille eri maissa mahdollisuuden hyödyntää suhteellisia etujaan, jolloin tuotantovälineiden hinnat konvergoituvat ja kuluttajien hyödyt kohoavat (Heckscher-Ohlin-Samuelson jatkokehittelyineen). Tämän takia globalisaatio näkyy mm. työpaikkojen ja koulutetun työvoiman tulojen nousuna kehitysmaissa ja niiden laskuna länsimaissa. Saavutetusta kokonaishyödystä huolimatta päättäjät länsimaissa eivät ole kompensoineet tässä prosessissa menettäviä väestöryhmiä tuloeroja kaventavin verovaroin vaan velalla rahoitetuilla tulonsiirroilla (jotka siten aikanaan on maksettava takaisin). Korkealle noussut velkataakka tekee nyt tämän prosessin jatkamisen vaikeaksi samalla kun heikko talouskasvu korostaa työpaikkojen ja työtulojen riittämättömyyttä ja tuloerojen kasvua. Tuloksena on päätöksiin aikanaan osallistuneiden voimien uskottavuuden lasku etenkin prosessista kärsineiden joukossa.
Taloustieteilijät löytävät helposti tästä tarinasta lukuisia aukkoja. Tuotannon erikoistumiseen vaikuttavat muutkin asiat kuin tuotantovälineiden suhteelliset runsaudet (skaalaedut, erilaiset tuotantovälineiden ominaisuudet ja tarpeet, kuluttajien erilaiset mieltymykset jne.). Työvoima ei välttämättä ole samanlainen eri maissa. Kuluttajat eivät ehkä miellä verovaroin ja velalla rahoitettujen valtionmenojen erilaisuutta.
Edellä esitetty tarina voidaan kyseenalaistaa monella tavalla, mutta tämä ei välttämättä vähennä sen vaikutusta äänestäjien keskuudessa. Vaikealle taloustilanteelle halutaan siitä kärsivien keskuudessa selitys ja syylliset. Jos pitkään julistettu talousmalli tuottaa huonoja tuloksia on melko luonnollista, että siihen perustuvat selitykset vähitellen menettävät poliittista uskottavuuttaan. Samalla perinteisiä selityksiä markkinoivat tahot halutaan vaihtoon.
Taloustietellisen ajattelutavan mukaan talouspolitiikan poliittisia seuraamuksia pidetään usein tieteeseen kuulumattomina ja politiikkojen toimeenkuvaan kuuluvina asioina. Kokonaishyötyä kasvattavat toimenpiteet arvioidaan taloustieteessä usein myönteisiksi silloinkin, kun syntynyt hyötyjen uusjako on hyvin epätasainen eikä tasaustoimia ole odotettavissakaan. Jakokysymykset seuraamuksineen eivät pitkään aikaan ole kuuluneet taloustieteen valtavirran kiinnostuksen kohteisiin, mikä varmaan selittää Pickettyn saaman huomion.
Aikaa myöten tämä rajaus johtaa kuitenkin merkillisiin lopputulemiin. Onko talouspolitiikka joka vähitellen tekee itsensä poliittisesti mahdottomaksi todella taloustieteellisestikään rationaalinen? Voivatko talouspolitiikan yhteiskunnalliset seuraamukset todella olla kattavalle talousanalyysille yhdentekeviä? Jollei, olisi taloustieteen näkökulman laajennettava paljon yli perinteisen alueille, jotka toistaiseksi ovat muiden tieteenalojen mielenkiinnon kohteina.
Toivotan lukijoilleni hyvää kesän jatkoa.