Valtiovarainministerimme totesi muutama viikko sitten kohteliaasti, että Nordea on hyvin tervetullut Suomeen. Samalla hänen raportoidaan sanoneen (tässä), että ”Nordean pääkonttorin mahdollinen muutto Suomeen lisäisi hyvin vähän riskejä veronmaksajien näkökulmasta, koska Suomi on mukana EU:n pankkiunionissa ja kriisinratkaisumekanismissa.”
Nordean tulon riskien yhdistäminen pankkiunioniin on hieman hämmentävä. Pankkiunionihan tarkoittaa, että siinä mukana olevat maat sopivat hoitavansa ja viime kädessä ehkä maksavansakin niiden alueella olevien pankkien kriisiksi asti kehittyviä tappioita. Vastuu on periaatteessa rajatonta koska etukäteen ei voi tietää miten paljon tukea saatetaan tarvita markkinoiden vakauden ylläpitämiseksi. On myös syytä muistaa, etteivät jäsenmaat välttämättä seuraa sovittuja sääntöjä (Italian äskeiset pankkitoimet) eli yllätyksiä kaikkiin suuntiin voi olla edessä jos mittava kriisi iskee. Pankkiunionin kustannukset tuntunevat selvimmin maissa jotka ovat raskaasti velkaantuneita ja samalla vastuussa kriisipankeista.
Suomea ei enää voi kutsua vähävelkaiseksi maaksi vaikka se ei vielä kuulu pahimmin velkaantuneisiinkaan euroalueella. Nordean virallinen vakavaraisuus taas raportoidaan hyväksi vaikkei ilmeisesti vielä riittävän korkeaksi Ruotsin kokeneille viranomaisille. Nordean virallista vakavaraisuutta, niin kuin kaikkien muidenkin eurooppalaisten pankkien, tukee merkittävästi valtionlainojen kirjanpidollinen nollariski. Sijoitus valtion lainoihin ei siten edellytä pankeilta pääomapuskuria koska oletetaan, ettei valtioihin liity mitään riskiä. Valtioiden kasvava velkaantuminen ja koron nousun mahdollisuus tekevät tämän jatkuvasti epävarmemmaksi.
Euromaiden rahoituskriisien torjuntaan ja kriisirahoituksen tarjoajaksi on käytössä maiden yhteisvastuulla toimiva Euroopan vakausmekanismi (EVM). Tämä lisännee jossain määrin jäsenmaiden nollariskiolettaman uskottavuutta ainakin niin kauan kuin useimmat euromaat ovat maksukykyisiä.
Nordealle lyhyen aikavälin hyödyt pankkiunionista ovat selvät: pienempi pääomapuskuri (eli mahdollisuus suurempiin osinkoihin) ja samat säännöt ja valvonta kuin muilla vastaavilla pankeilla. Toisaalta pankin vaikutusmahdollisuudet vastuuviranomaisiin päin (EKP ja sen yhteydessä toimiva yhteisvalvonta) heikkenevät samalla oleellisesti. Pääomapuskuri saatetaan pankkiunionissakin vaatia kasvatettavaksi ( katso esim. tästä).
Suomelle koituvan edun osalta tilanne on vähemmän selvä. Nordean siirtyminen ei oleellisesti vaikuta valtion tuloihin suoraan tai epäsuorasti (jollei usko vahvaan ulkomaiseen mainosvaikutukseen). Menot eivät ainakaan vähene. Olettakaamme, että Nordea on ja pysyy muita euroalueen suurpankkeja vakaampana ja kannattavampana. Silloin Suomi ja muut euromaat eivät joudu tukemaan pankkia koska kriisiä ei tule (paitsi ehkä systeemikriisin seurauksena). Ministerin ilo pankkiunionin pelastavasta vaikutuksesta johtunee silloin siitä, että Suomi taas eri tavoilla saattaa joutua tukemaan muissa jäsenmaissa toimivia suurpankkeja. Jos taas Nordea osoittaisi olevansa suurpankkien surkimus on ministerin iloa vielä vaikeampi ymmärtää kun on oletettavissa, että tarvittaessa käydään ensin kriisipankin kotivaltion kukkarolla.
Nordea muuttaa Suomeen riskeineen tilanteessa, jossa kaikkialla pelätään kasvun uutta heikkenemistä ja ylikeveän rahapolitiikan sekä sen välttämättömän kiristämisen seuraamuksia. Kannattaa muistaa, että korkojen nousu ja siitä seuraava omaisuusesineiden arvon lasku heikentäisi sekä pankkien että niiden asiakkaiden taloudellista asemaa. Euroalueella ongelmalainat, joita ei hoideta normaalisti, ovat jo nyt pankeille suuri ongelma (jonka hoitamiseksi ehdotetaan ”hajautettua” yhteisjärjestelmää pankkivalvonnan tapaan ( tässä )). Muutto ei siten tapahdu Suomen kannalta kovinkaan hyvällä hetkellä.