Hallitus on julkaissut ehdotuksensa Suomen alustavaksi kannaksi lähiaikoina alkavia euroalueen syventämistä koskevia keskusteluja varten (tässä). Kanta on pääosin varsin yleisluonteinen, mutta ainakin tässä vaiheessa mielestäni kohtalaisen hyvä. Riskinä on kuitenkin, kuten aikaisemminkin, päättäjieme valmius käytännössä luopua esityksistään, jos ne uhkaisivat siirtää Suomen ulos ”oikeasta viiteryhmästä” eli euroalueen suurten jäsenmaiden (etenkin Saksan) kannattamasta järjestelmästä.
Seuraavassa muutama kommentti eräistä kohdista ehdotuksessa.
Ehdotuksessa tunnustetaan euron vievän kohti tulonsiirtounionia ja käytännön liittovaltiota, jollei määrätietoisesti valita toista vaihtoehtoa eli markkinakuriin perustuvaa jäsenmaiden vastuuta omasta politiikastaan ja velvoitteistaan. Ehdotus puoltaa jälkimmäistä vaihtoehtoa eli paluuta Maastricht-tapaiseen järjestelmään vaikkakin yksittäisin lisäjärjestelyin (mm. valmis pankki- ja pääomaunioni, Euroopan valuuttarahasto ja valtioiden velkajärjestely). Tämähän on nimenomaan se hyvä vaihtoehto jota ei viime vuosina ole kannatettu tai kehitetty euroalueella.
Koska ”oikealla viiteryhmällä” eri syistä näyttää olevan keskittymistä ja tulonsiirtoja tukeva kanta on todennäköistä, että tämä Suomen linjan perusajatus vääntyy tai kääntyy tulevien neuvottelujen aikana.
Suomen ensisijaisesti kannattama uudistus on pankkiunionin loppuunsaattaminen (yhteinen talletussuojajärjestelmä ja kriisinhoitojärjestelyjen kehittäminen) sekä pääomamarkkinaunionin toteuttaminen. Pankkiunioni nähdään ja markkinoidaan joskus vakuutusjärjestelmänä (suhteellisen pienestä vakuutettujen joukosta huolimatta esim. tässä) mutta systeemiriskien varalta on oltava jotain muutakin. Pääomamarkkinaunioni taas katsotaan vaativan esim. jäsenmaiden konkurssilainsäädännön yhtenäistämistä mikä viittaa siihen, ettei se toteudu vuosiin. Samalla käy kansainvälinen keskustelu keskuspankkien luomista uusista ja ehkä kohta poksahtavista finanssikuplista yhä vilkkaampana.
Ehdotukset pankkien lisäpääomasta, valtionvelkojen riskipainon kasvattamisesta sekä pankkien ongelmalainojen hoitamisesta ovat järkeviä mutta mielestäni riittämättömiä. Kannattaisi myös harkita EU-pankkien pilkkomista niin, ettei niistä mikään enää olisi järjestelmäriski. Lisäpääoman progressiivisella korottamisella voitaisiin pyrkiä tähän tai ainakin vaikuttaa suurpankkien kotivaltiovalintaan (Nordea!). Sekä talletussuojan, pankkien ongelmalainojen että valtioiden kriisirahoituksen osalta kannattanee olla realisti – tappioiden syntyessä on jonkun ne maksettava jollei niitä kirjanpitomuutoksilla piilloteta (USA/IFRS vuonna 2009). Jolleivät pankkien omistajat ja sijoittajat maksa tunnustettuja tappioita (riskinä taloushäiriöiden laajentuminen) ovat vuorossa veronmaksajat tavalla tai toisella (tuloksena tulevan verorasituksen kasvu).
Ehdotuksessa vastustetaan määräenemmistöpäätöksiä EVM:n hallituksessa, koska rahoitus perustuu jäsenmaiden budjettirahoitukseen. Tämä jättää avoimeksi Suomen kannan jos rahoitus järjestettäisiinkin esim. erityisellä EU-tason verotuksella. Ehdotuksessa viestitetään valmiutta neuvotella EU-budjettikäytännön kehittämisestä jopa euroaluetta siinä osittain eriyttämällä. Samoin ei ymmärtääkseni selvästi vastusteta EU-budjetin kasvuakaan niin kauan kuin Suomen osuus pysyy kohtuullisena.
On mielenkiintoista ja hiukan huolestuttavaakin, ettei jo tämän ehdotuksen yhteydessä oteta kantaa viime aikoina vilkkaana käytyyn keskusteluun eri verojen yhtenäistämisestä ja EU:n suoraan kantamasta verosta.
Päättäjillämme on nyt erinomainen tilaisuus edetä käytännössäkin linjakkaasti. Yhä useammassa jäsenmaassa esiintyvä poliittisen kentän murros ei ehkä ole paras perusta syvemmälle ja laajemmalle integraatiolle. Ehdotuksen perusteluosat ovat mielestäni selkeät ja edustavat tällaisessa tilanteessa pääosin kannatettavaa ja loogista kokonaisuutta. Sen sijaan niihin tukeutuvat ehdotukset Suomen kannoiksi ovat suurelta osin niin tulkinnanvaraisia, että niiden perusteella on liki mahdotonta ennakoida Suomen lopullisia esityksiä tulevissa neuvotteluissa.
Sopii tietenkin toivoa, että päättäjämme tästä huolimatta noudattavat ehdotuksen perusteluissa esitettyä linjausta. Kokemus menneestä ei tältä osin kuitenkaan ole rohkaiseva. Pikemminkin historia tukee ajatusta, että päättäjillemme neuvottelujen tiukentuessa kelpaa liki mitä vain josta ”oikean viiteryhmän” muut jäsenet pystyvät sopimaan.