Varsinkin UK:n eroilmoituksen ja Ranskan vaalien jälkeen on euroalueen syventämistä valmisteltu innolla. Komissio on edennyt ilmoitetulla linjallaan ja esittänyt tänä ja ensi vuonna toteutettavat toimenpiteet (tässä). Ranskan uusi presidentti on tehnyt samaan suuntaan meneviä ehdotuksia ( listattu melko laajasti tässä). Saksan vaivalla aikaansaadun hallituskoalition yhteinen ohjelma tukee monia näitä ajantuksia riitävästi, jotta yhteinen kanta on voitu esittää (esimerkiksi tässä).
Suomen lehdistössä on jo kuukausia esiintynyt pääkirjoituksia, joissa kehotetaan hallitusta lieventämään epäilevää linjaansa ja välttämään ajautumasta EU:n sisäpiirin ulkopuolelle. Suomeksi tämä tarkoittaa, että hallitusohjelmaa pitää (aina?) tulkita niin, että siihen mahtuu mahdollinen Saksan linjamuutos.
Pohjoismaat, Baltian maat, Hollanti ja Irlanti muistuttivat äskettäin olemassaolostaan yhteisellä julkilausumalla (tässä). Tärkein viesti maailmalle oli varmaan, että nekin haluavat tulla kuulluiksi euroaluetta uudistaessa. Toinen viesti oli, että Saksan edellisen hallituksen ohjelma kelpaisi heille komission ja Ranskan yhteisvastuuta enemmän ja nopeammin kasvattavia uusia ehdotuksia paremmin.
Mistään kapinasta ei kuitenkaan ollut kyse, ja jäsenmaat tukevat järjestelyjä (ongelmaluotot, EMF) joilla yksittäiset pankit ja maat voitaisiin tarvittaessa yhteisesti hoitaa. Pankkiunioni synnyttäisi kuitenkin seuraavan systeemikriisin yhteydessä erittäin suuria yhteisiä tappioita, joiden kattamisesta ei ole mitään yhteistä näkemystä eikä edes keskustelua. Siinä vaiheessa pankkien ja valtiontalouksien kohtalonyhteys palautuisi näyttävästi maiden tukemasta EMF-kehyksestä ja valtioiden velkajärjestelyistä riippumatta. Tätä ei kilttien jäsenmaiden ryhmä kuitenkaan nosta keskusteluun maailmalla yleistyvistä kriisihuolista riippumatta. Suomeksi tämä tarkoittaa liittovaltiota kun se vain tulee huomenna kriisin kautta eikä tänään harkitun päätöksen seurauksena.
Monet poliittiset päättäjät rajautuvat uskomaan maailmaan joka sallii heidän tavoitteensa toteuttamisen. Euroon vahvasti uskovien maailmassa on vaikeaa, ehkä tuomittavaakin, kuvitella ongelmia, joihin ei löydy yhteisvoimin ja yhteisvastuulla ratkaisua. Varteenotettavat ja samaan maailmaan uskovat talousasiantuntijat tuottavat näille päättäjille ehdotuksia (ehdotettu kompromissi Saksan ja Ranskan käsitysten välille on tässä). Sellaiseen maailmankuvaan kuuluu euron jatkuva pelastaminen, ääritapauksissa pidemmän aikavälin kustannuksista piittaamatta mutta silti luottaen kansalaisten tukeen.
Niin kuin viime vuosien vaalituloksista ilmenee, tämä maailmankuva ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys ja sitoutuminen euroon saattaa jossain maissa odottamatta loppua, ehkä juuri jonkin kriisin yhteydessä. Siihen olisi viisasta valmistautua niin, että siinä tapauksessa syntyvät kustannukset olisivat mahdollisimman pienet (Suomen osalta tämä on jo melko yleisellä tasolla yritetty tehdä tässä).
Eräät saksalaiset talousasiantuntijatkin ovat huolestuneet varaussuunnitelmien vähäisyydestä ja järjestivät siitä äsken konferenssin (tässä). Taustalla oli ehkä jo mainitun poliittisen epävarmuuden kasvun lisäksi myös huoli nimenomaan Saksalle koituvista välittömistä kustannuksista jos muita maita eroaa. Jo eräiden euromaiden nykyiset Target-saldot uhkaavat tuottaa Saksalle mittavia menetyksiä jos tämä tapahtuisi, odotettavissa olevasta painostuksesta riippumatta. Samoin erojärjestelyjen puuttuminen EU-perussopimuksesta nostaa erimielisyyksien todennäköisyyttä sekä lisää epävarmuutta ja kustannuksia. Voinee olettaa, että konferenssiin osallistuvien mielestä olisi viisasta sisällyttää määräyksiä euroeron varalta EU:n perussopimukseen silloin, kun se avataan muutoksille.