EKP taas tienhaarassa

Viime viikolla EKP ilmoitti lopettavansa määrällisen keventämisen (QE) ohjelmansa kuluvan vuoden lopussa. Perusteena esitettiin inflaatiovauhdin kohoaminen, mutta mainitsematta jäänyt lisäsyy oli varmaan myös ostettavien papereiden korostuva vähäisyys eräillä markkinoilla.

Valtioiden velkakirjojen ostopuoli jää siis ilman keskuspankkien järjestämää erityistukea ensi vuoden alusta. Tämä antaa toivoa, että eri euromaiden lainoihin liittyvien riskien sallitaan taas ilmaantua normalisoituvien markkinoiden kautta. Vaikka EKP on luvannut pitää korot matalina toistaiseksi on odotettavissa, että eri maiden pitkien korkojen erot alkavat erkaantua toisistaan.

Mielenkiintoista kyllä tämä tapahtuu samalla kun tilanne euroalueella on epävarmempi kuin pitkään aikaan. Häiriötekijöitä on sekä taloudellisella että poliittisella puolella.

Italian pelätään ryhtyvän rikkomaan sovittuja alijäämäsääntöjä ja olevan viime kädessä valmis eräänlaisen kansallisen rinnakkaisvaluutan käyttöönottoon. Saksan ja Espanjan uudet hallitukset ovat heikkoja ja molemmilla on edessään vaikeat sisäpoliittiset ongelmat (maahanmuutto ja Katalonia). Useiden euromaiden pankkijärjestelmien luotoista merkittävä osa on luokiteltu ongelmalliseksi, eikä varoja ongelmaluottojen poistamiseksi ole lyhyellä aikavälillä löydettävissä. Samalla euroalueen kasvulle oleellista globaalia vapaakauppajärjestelmää uhkaa USA:n aloittama tullisota.

Uhkauksen rahapolitiikan vähittäisestä kiristymisestä on myös tarkoitus vaikuttaa parhaillaan käynnissä oleviin neuvotteluihin euroalueen instituutioiden kehittämiseksi. Niin kuin olen aikaisemmin näissä kommenteissani todennut, lukuisten päätöksentekijöiden vakaa tarkoitus on muodostaa euroalueesta liittovaltion tapainen yhteisö. Siihen kuuluvat nyt esillä olevat ehdotukset – yhteinen vastuu pankeista ja niiden talletuksista, yhteinen ongelmavaltioiden ja -pankkien rahoitus ja ohjeistus, yhteisiä rahastoja heikosti onnistuvien maiden tukemiseksi ja vähitellen paisuvaksi tarkoitettu yhteinen budjetti omine tulolähteineen.

Lähtökohtana on jo aikaisemmin julkaistut presidenttien raportit ja komission työohjelma, joita kaikkia on jo kommentoitu tässä blogissa aikaisemmin. Näistä ehdotuksista ainakin osa pyritään toteuttamaan nyt, lyhyen aikavälin ohjenuorana Saksan ja Ranskan tuore yhteisymmärrys. Suurin osa käsiteltävistä ehdotuksista koskee tietenkin muuta kuin raha- ja talouspolitiikkaa. Ehdotetut muutokset talouspolitiikan ohjauksessa ovat kuitenkin merkittäviä, koska ne lisäävät yhteisvastuuta pankkijärjestelmästä ja keskittävät päätöksentekoa ongelmallisten euromaiden rahoitusehtojen osalta.

Muutoksiin liittyen on odotettavissa, että tilapäiseksi markkinoitu yhteisrahoitus muuttuu käytännössä pysyviksi tulonsiirroiksi. Tämä johtuu pääosin kahdesta asiasta. Rahoitettavat ongelmat eivät poistu, koska perusongelma on jäsenmaiden erilainen tuottavuuskehitys johon ei voida vaikuttaa ilman erittäin syvällisiä yhteiskunnallisia muutoksia. Rahapolitiikasta vastaava EKP on taas ajan myötä syvästi politisoitunut ja sen tiedetään nyt olevan valmis melkein mihin vain euroalueen ylläpitämiseksi (alkaen jäsenvaltioiden rahoittamisesta päätyen niiden poliittiseen painostamiseen).

Poliittiset päättäjät voivat siten suhtautua tyyneesti luvattuun määrällisen keventämisen lopettamiseen. Se toimii kyllä julkisena painostuksena jäsenmaille, jotta ne hyväksyisivät ehdotuksia muunkin kuin EKP:n toimesta tapahtuvan rahoituksellisen yhteisvastuun lisäämiseksi. Toisaalta finanssikriisin jälkeiset vuodet ovat osoittaneet, ettei käytännössä aina tarvitakaan uusia sopimuksia rahoituksellisen yhteisvastuun toteuttamiseksi. Onhan jo nähty, että EKP on valmis yhteisvastuullisella rahoituksellaan torjumaan euroalueen olemassaoloa uhkaavia taphahtumia. On vaikeaa nähdä miten tämä voisi olla heikentämättä sekä tukea tarvitsevien jäsenmaiden sopeuttamishalua että tukea maksavien jäsenmaiden rahoitusvalmiutta.

Seuraavalla EKP:n pääjohtajalla on edessään mielenkiintoinen valinta. Keskuspankki voi pyrkiä takaisin perinteiseen, riippumattomaan rahapolitiikan suunnittelijan ja toteuttajan rooliinsa silläkin uhalla, etteivät jäsenmaiden poliitikot suostukaan lisäämään yhteisvastuullista rahoitustaan kriisin iskiessä. Vaihtoehtona on jatkaa euroalueen epävirallisena talouspoliittisena hallituksena käyttäen tarvittaessa rahoitustaan painostuskeinona toivottujen kansallisten poliittisten päätösten synnyttämiseksi. Samalla EKP:n politisoituminen kuitenkin tekee kyseenalaisiksi sen riippumattomuuden, uskottavuuden, oikeutuksen ja viime kädessä itsenäisyydenkin.