Yksi askel eteen, kaksi taakse

Eräs Brexitin odotettavissa oleva seuraamus on ollut, että muiden suurten maiden vaikutusvalta EU:ssa kasvaa pienempien kustannuksella. Useat pienet maat, joiden kannat usein ovat olleet lähellä Saksan kantoja, ovat siksi äskettäin perustaneet yhteistyöryhmän (uusi Hansa). Tämä ryhmä julkaisi toissa viikkona kannanoton siitä, miten euroalueen ja EU:n talouskriisit mielellään tulisi hoitaa (katso tässä jossa myös alkuperäinen englanninkielinen kannanotto ).

Kannanotto on mielestäni varsin hyvä ja lähtee siitä, että tuettaville maille annettaisiin vain ehdollista lainaa, jonka takaisinmaksusta pyrittäisiin etukäteen varmistumaan. Uutta Kreikan tapausta ei siten olisi hyväksyttävissä. Valmisteluista ja takaisinmaksukyvyn arvioinnista vastaisivat EVM:n virkamiehet ja itse EVM olisi vastuussa jäsenmaille eikä EU:n elimille. Siten toivotaan mm. vähemmän painoarvoa EU:n poliittiseen kehittämiseen liittyville kysymyksille kuin jos komission virkamiehet tämän tehtävän hoitaisivat Ranskan (ja Saksan) suunnitelman mukaisesti. Kun pankkiunioni joskus olisi valmis aloitettavaksi (eli pankit kaikkialla olisivat yhtä vakaita ja vakavaraisia) toimisi EVM samoin sen kriisinhoitomekanismin rahoituksen takalautana.

Kyseessä olisi tavallaan eurooppalainen IMF varsin vähäisellä poliittisella harkinnalla. Kannanotosta joudutaan kuitenkin tulevaisuudessa tinkimään ehkä paljonkin. EU:n eteläiset jäsenmaathan eivät sitovia rajoitteita yhteisvastuulle mielellään hyväksy. Ongelmia lisäävät lähiaikoina uhkaava laskusuhdanne sekä ilmeisesti avoin kysymys mitä tehdä, jos jokin autettava maa ei olekaan takaisinmaksukykyinen. Mikään ei takaa, että tuleva järjestelmä lopulta muistuttaa kannanotossa olevaa tai että sitä sovelletaan niin kuin on kirjattu. Yhteisvaluuttaan liittyy yhdessä sen nykyisten poliittisten tavoitteiden kanssa oma logiikka, joka käytännössä näyttää estävän jäsenmaiden asettamista markkinavoimien armoille.

Tulonsiirtojen vaikeuttaminen euromaiden välillä ei tietenkään poista yhteisvaluutan korostamia maiden eroavuuksia. Maat jotka eivät pysty ylläpitämään kilpailukykyään ja tuottavuuden kasvua suunnilleen Saksan tasolla joutuvat jatkuvasti vaikeuksiin. Suomi on jäsenmaa jolla on vaikeuksia tältä osin. Koska eurosta ei haluta erota eikä liittovaltioon haluta ainakaan heti on pyrittävä kotimaisten kustannusten alentamiseen ja joustavoittamiseen. Käytännössä tämä merkitsee jatkuvia pyrkimyksiä ay-liikkeen vaikutusvallan rajoittamiseksi. Ihmeellistä kyllä, ay-liikettä muuten tukevat puolueet kuuluvat silti eurojäsenyyden innokkaisiin tukijoihin.

Tulonsiirtojen puuttuessa yhteisvaluutta pakottaa jäsenmaita tarvittaessa noudattamaan talouspolitiikkaa joka ei heille perinteisesti jostain syystä sovi. Hieman sama näyttää pätevän myös EU:n yhteisen ulkopolitiikan kanssa, jota Suomi myös pyrkii osaltaan säntillisesti noudattamaan.

Läntisissä teollisuusmaissa on viime vuosina levinnyt käsitys, varmaan syystä, että naapurimme Venäjä entistä voimakkaammin pyrkii laajentamaan vaikutusvaltaansa. Tätä on yritetty torjuta mm. lukuisilla sanktioilla ja yhteistyön rajoitteilla joista on tullut osa EU:n yhteistä ulkopolitiikkaa. Vähitellen on myös kasvava sotilaallinen läsnäolo ja erilaiset sotilasharjoitukset tulleet osaksi useiden EU-maiden torjuntapyrkimyksiä.

Suomi näyttää hallituksen ja presidentin suostumuksella liittoutuneen sotilaallisesti, ensimmäisen kerran toisen maailmansodan jälkeen. Kyse ei tietenkään ole muodollisesta vaan käytännön tason liitosta. Yhteistyötä on nopeasti syvennetty nimenomaan Yhdysvaltain kanssa, jonka tapoihin vuosikymmenten ajan on kuulunut muiden kansojen pommittaminen näiden oman edun nimessä (osittainen listaus näistä sodista tukijoineen vastustajineen löytyy esimerkiksi tästä). Ulkomaisten hallitusten kaataminen sisäisiä kumouksia edistämällä on myös ollut sille jo kauan suosittu harrastus.Useat EU-maat ovat olleet tätä tukemassa. Riippumatta suomalaisten omista näkemyksistä ja sanomisista kyse on siis liittoutuminen jota Venäjällä lienee vaikeaa ymmärtää ystävällismieliseksi.

On ikään kuin olisimme omassa jokapäiväisessä elämässämme kutsuneet kylään äänekästä tappeluporukkaa joka, niin kuin me itse, pitää ainakin eräitä naapurimme toimia moitittavina. Porukan välitön ja julkilausuttu tavoite on naapurin painostaminen hänen taloutta ja toimeentuloa heikentämällä ja selkäsaunaa väläyttämällä. Silti vakuutamme toistuvasti itsellemme ja naapurille siitä, että hyvät suhteet kyllä jatkuvat. Porukan läpikäytyjen ja käynnissä olevien tappeluiden lukumäärä tekee näistä vakuutteluista hyvin epäuskottavia. Uskottavuutta ei myöskään lisää jos on epäselvää voiko porukka käytännössä tulla meille kylään joskus pyytämättäkin, omien tavoitteiden ja aikataulujen mukaisesti.

Suomi on nyt siinä mihin ei olisi koskaan pitänyt joutua eli yhden osapuolen rajaseutuna suurvaltojen kiristyvien suhteiden aikana. Yhteisvaluutan käyttäjinä olemme samalla epäsuorasti sitoutuneet suuriin ja kipeisiin yhteiskuntasuhteittemme muutoksiin. Jos edessä on finanssikriisin uusi versio, niin kuin monet arvioivat, tilanne eri maissa ja niiden välillä kiristyy helposti. On hartaasti toivottava, ettei tuleva kehitys osoittaisi, että mielikuvia hivelevän politiikan tilalle olisikin tarvittu vähemmän ulkoista sitoutumista ja enemmän sisäistä vakautta.