Kommentteja erääseen eurovaaliohjelmaan

Enää on vain muutama viikko EU-parlamenttivaaleihin. Kannanottoja ja ohjelmajulistuksia siitä, mitä valittavien edustajien pitää Brysselissä tukea ja saavuttaa alkaa olla jo runsaasti liikkeellä. Niitä arvioitaessa korostuu poliittisten tavoitteiden ja ohjelmien yleinen pulma – pitääkö korostaa ihannemaailmaansa vai keskittyä esittämään sitä, mitä reaalimaailmassa voisi saada aikaan. Ero näiden vaihtoehtojen välillä on yleensä raju.

Käteeni sattui SDP:n ohjelma ”ihmisten Eurooppa”. Sen tekemiseen ovat selvästi osallistuneet asiansa osaavat ja siihen uskovat henkilöt. Ohjelma ei varmastikaan ole muiden puolueiden ohjelmia ongelmallisempi, mutta käytössäni oli juuri nyt tämä joten keskityn siihen. Sen merkitys ehkä kasvaa siinä tapauksessa, että puolue onnistuu muodostamaan hallituksen.

Ohjelma selostaa ennen kaikkea mitä ihanteellinen EU tarvitsee eli kysymys on unionin kehittämisen tavoitteista eikä niihin liittyvien toimien esittämisestä tai arvioimisesta. Suomen pitää joka tapauksessa esiintyä EU:n eturivissä siihen vahvasti sitoutuneena. Ihanneunionin vaikutuksia suomalaisten hyvinvointiin ja itsemääräämisoikeuteen ei käsitellä paitsi todeten paremmin toimivan EU:n olevan eri tavoin myös Suomen etu. Kehittämisessä ei myöskään näytä esiintyvän mitään niin maallista kuin suurten maiden oman edun tavoittelu jota Suomen pitäisi omassa toiminnassaan huomioida. Ihanneunionia ilmeisesti kehittävät ja ohjaavat ihannevirkamiehet ja tuloksena on nähtävästi ihanneolot sen kaikille kunnon kansalaisille, tasapuolisesti.

Ohjelma perustuu ajatukseen, että EU:n tarkoitus on hyvinvoinnin ja turvallisuuden lisääminen. Tämä on nimenomaan tehtävä kestävän talouden sekä ympäristön ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kautta. Tulevaisuudessa EU:n on oltava maailman arvostettu arvo- ja teknologiajohtaja joka tarjoaa ”kokoavaa johtajuutta” koko maailmassa. Unionin jäsenmaiden osuutta esim. Lähi-Idän muuttoliikkeitä synnyttäneissä selkkauksissa ei mainita.

Ohjelmassa näkyy vahva viesti päätöksenteon ja valvonnan keskittämisen siunauksellisuudesta. Käytännössä ohjelma edellyttää lisää askelia kohti liittovaltiota sitä kuitenkin avoimesti tunnustamatta. Ehkä siksi jätetäänkin mainitsematta vaatimusten kaikki kansalliset seuraamukset. Se on kenties myös osasyy siihen, että monet keskeiset tavoitteet ja mekanismit jätetään tarkemmin määrittelemättä. Tällainen valikoiva hiljaisuus on tunnetusti kauan ollut leimaa antava useimmille puolueille Suomessa.

”Perusoikeuksia rikkovalta” jäsenmaalta on kiellettävä osallistuminen EU:n päätöksentekoon ja rajoitettava sille myönnettävää rahoitusapua. Epäselväksi jätetään tietenkin, mitä kulloinkin tulkitaan riittäväksi rikkomukseksi ja miten kansallisten poliittisten paineiden sallittaisiin näkyä jäsenmaiden EU-politiikassa (vrt. erimielisyydet maahanmuutosta). Vaikeudet estää suuria jäsenmaita tekemästä rikkomuksia jäävät myös mainitsematta ja ratkaisematta.

Vapaan kansainvälisen kaupan ehtona on vastapuolilta vaadittava sitoutumista ”keskeisiin universaalien arvojen mukaisiin sääntöihin”. EU-lainsäädännöllä on edellytettävä unionin ulkopuolistenkin yritysten noudattavan ihmisoikeuksia ja kansainvälisiä ympäristöstandardeja. Mitkä ovat tällaiset universaaleisiksi eli maailman maiden valtaosan tunnistamat arvot? Miten mahtaa USA reagoida tällaisiin vaatimuksiin nyt tai jopa Trumpin jälkeen? Onko kauppa lopetettava esim. Venäjän ja Kiinan kanssa kunnes maat taipuvat EU:n ukaaseihin? Vai onko ehkä niin, että suurten ja tärkeiden kauppakumppaneiden oletetaan aina täyttävän riittävästi EU:n vaatimuksia?

Määräenemmistöpäätöksiä on käytettävä nykyistä enemmän. Tämä kirjaus kattaa ainakin EU:n ulkosuhteet (jossa lisäksi todetaan, ettei ”haitallisia jakolinjoja” pitäisi päästä syntymään) mutta on arvattavasti paljon laajempi. Suomelle tämä käytännössä merkitsisi nykyistä vielä tiukempaa sitoutumista NATO:on johon useimmat EU:n jäsenmaat kuuluvat. Lisäksi päätöksenteko määräenemmistöllä tietenkin rajoittaisi nimenomaan pienten maiden vaikutusvaltaa hyvin merkittävästi.

EU:lle on siirrettävä nykyistä enemmän verotuspäätöksiä, mikä merkitsee eduskuntamme budjettioikeuden kaventamista. Verotukseen pitää saada yhteisiä ympäristökriteereitä. Tuotantoon ja kulutukseen pitää saada harmonisoidut ympäristöverot. Yritysten veropohjasta on säädettävä yhteisesti ja yhteisöille on määrättävä vähimmäisverokanta. Verokilpailun ja verokierron torjunnasta on päätettävä määräenemmistöllä. Epäselväksi jää, miten pitkälle verojen ja veropolitiikan harmonisoinnissa ollaan käytännössä valmiita etenemään. Paineet edetä hyvinkin pitkälle ovat mm. EU-komissiossa voimakkaita ja pysyviä.

Euro nähdään EU:n ja Suomen suurena mahdollisuutena, kun se vain kehitetään vastaamaan paremmin tuleviin kriiseihin. Mitään viitteitä ei ole siitä, että ohjelman kirjoittajat ja hyväksyjät olisivat ottaneet oppia aikaisemmista käytännön päätöksentekoon liittyvistä ongelmista. Olettamana näyttää olevan, että rahoitusapu jotenkin voitaisiin tehdä uskottavasti lyhytaikaiseksi ja tilapäiseksi. Yhteisen talletusvakuusjärjestelmän ei ilmeisesti katsota sisältävän riskejä varallisuuden siirroista pankkikriisien yhteydessä. Samalla uskotaan, että voitaisiin estää perustettavan yhteisen suhdannetasausrahaston kehittyvän uudeksi pysyväksi rahareiäksi epäonnistunutta talouspolitiikkaa harjoittaneiden maiden hyväksi. Kaikilla näillä on yhteinen ongelma: niin kauan kuin unioni ei ole liittovaltio yhteisillä poliisi- ja sotavoimilla maita ei voida estää tai pakottaa juuri mihinkään. Tästä ei kuitenkaan yleensä ole soveliasta huomautta.

Talouspoliittista EU-ohjausta tulee kehittää niin, että jäsenmaan seurattaviin tavoitteisiin lisätään sosiaalista hyvinvointiakin ilmaisevia mittareita. Tämä avaisi potentiaalisesti uuden pohjattoman menoerän. Alijäämä- ja velkarajoitteita on väljennettävä lyhyellä aikavälillä. Väljennyshän on tähän saakka ollut kielletty mutta laajasti käytetty ja eripuraa synnyttävä käytäntö. Rajoitteita on kuitenkin noudattava tarkasti pidemmällä aikavälillä. Sehän on tähänkin saakka ollut ylivoimaista mikä pakottaa kysymään miten temppu tehdään tulevaisuudessa.

Vaikka jokaisen jäsenmaan julistetaan olevan vastuussa omista veloistaan halutaan silti rakennettavan yhteisvastuulla toimiva EU:n oma kriisimaiden tukimekanismi (Euroopan valuuttarahasto EVR). Toisin kuin kansainvälinen IMF uusi instituutio olisi kuitenkin omistettu nimenomaan poliittisen euroalueen vakauden ylläpitämiseksi. Samoin kuin EKP se ei siten ymmärtääkseni koskaan voisi kieltäytyä toimista ja tuesta joka koettaisiin tarpeelliseksi euroalueen ylläpitämiseksi. Näin EVR:kin olisi pysyvää tukea itselleen käytännössä vaativien jäsenmaiden vankina.

Ohjelma tukee monia talouteen liittyviä ehdotuksia joita olen aikaisemmissa kommenteissani epäillyt ja arvostellut. Mielestäni on lukemisen jälkeenkin arvoitus, miksi vasemmistopuolue niin rakastaa eurojärjestelmää joka vaatii palkansaajien ja ay-liikkeen kurittamista kilpailukyvyn nimissä. Paikoin saa ohjelmasta vaikutelman, että pelastus löytyy Suomen ulkopuolella olevan ”hallitsijan” hyväntahtoisuudesta (vrt. autonomian aika). Euroopan oikeiston vahvistumisen ja vasemmiston heikkenemisen myötä uskoisi, että tämäkin toive olisi vähitellen himmentynyt.

Viime kädessä ohjelmassa on siis samoja piirteitä kuin niin monessa muissakin suomalaisissa nk. vastuullisissa puheenvuoroissa. Ihannetilanne ja hyvät tavoitteet on kirjattu. Suomen ja suomalaisten etu määritellään seurauksena EU:n yleisestä edusta ja sen osana. Erillistä kansallista etua ei ole johtuen milloin mistäkin (globaalit ongelmat, suurvaltojen kilpailu, turvallisuus, arvokysymyksiä). Jätetään vähemmälle tai kokonaan mainitsematta EU:n sisäinen kansallisten etujen taisto sekä sopimusten ja säädösten jatkuva kiertäminen ja rikkominen. Virallisesti tiedostettujen pulmien ratkaisu vaatii väistämättä lisää integraatiota ja kansallisten itsemääräämisoikeuksien rajoittamista. Silti liittovaltiokehitystä ei muka ole, ainakaan juuri nyt.