Jotain vakavaa tapahtui USA:ssa viime viikonlopulla. Keskuspankki (Fed) käytti raskaita rahapoliittisia välineitä talouden elvyttämiseksi: korko laskettiin kokonaisella prosenttiyksiköllä nollaan ja Fed ilmoitti ostavansa lisää velkapapereita markkinoilta (QE) 700 mrd dollarilla. Viimeisten kahden viikon aikana Fed oli jo laskenut korkonsa ½ prosenttiyksikköä ja avannut 1500 mrd dollarin repo-ohjelman rahan tukkumarkkinoiden vakauttamiseksi. Vastoin odotuksia markkinat eivät nyt kuitenkaan vakiintuneet vaan esim. osakemarkkinat jatkoivat nopeaa laskuaan.
Vakavaksi tämän tekee se, että markkinakehitys on viime vuosina mukautunut keskuspankkien ilmaisemien tavoitteiden mukaiseksi. Markkinoilla on totuttu olettamaan, että Fedin ja muidenkin keskuspankkien hallussa on tieto ja taito jolla ne ylläpitävät vakautta rahoitusmarkkinoilla. Tämä on tehnyt mahdolliseksi matalat riskipreemiot, kasvavat velkavivut ja alati kasvavat omaisuusarvot jotka ovat tukeneet, kierteen lailla, sijoittajien luottamusta ja ostohaluja. Keskuspankkeihin kohdistuvan luottamuksen pettäminen johtaa siten helposti merkittävään omaisuusarvojen laskuun ja korkotasojen nousuun. Tästä seuraa tavanmukainen kierre, jossa likviditeettiä nopeasti tarvitseville sitä ei tarjota.
Tilannetta vaikeuttavat merkittävästi koronaviruksen vastaisten toimenpiteiden tulevat talousvaikutukset. Ihmisten liikkuvuuden ja yhdessäolon rajoittaminen lamauttaa ensi vaiheessa palvelusektorin mutta vähitellen myös muiden sektorien tuotantoa. Yritysten ja kotitalouksien tulot supistuvat samalla kun omaisuusarvot muutenkin laskevat.Vaikutukset laajenevat sekä kysynnän että tuotantoketjujen katkeamisen kautta. Ainekset suuruudeltaan ja laajuudeltaan aivan poikkeukselliselle taloudelliselle romahdukselle ovat siten koossa.
Viranomaiset etsivät nyt tapaa estää kriisin syvenemistä. Tehtävää vaikeuttaa häiriöiden moniulotteisuus. Kysynnän lisääminen perinteisen finanssipolitiikan kautta ei ole tehokasta niin kauan kuin pandemiatoimet eivät salli vastaavan tarjonnankin lisäystä. Samalla yritysten huonot näkymät heikentävät niiden luottokelpoisuutta, investointihaluja ja pörssiarvoa. Yritysten ja kotitalouksien velkaantuneisuus taas merkitsee, yhdessä kielteisten tulevaisuusodotusten kanssa, ettei niiden tukeminen velkarahoitusta helpottamalla ole enää kovinkaan tehokasta. Lisävelan sijaan tarvittaisiin lisätuloja mutta tarjonnan supistuminen ei sitä salli.
Alkuvaiheessa esitetyt epäviralliset ehdotukset ovat vaikuttaneet epätoivoisilta: määrällisen rahapoliittisen elvytyksen moninkertaistaminen, rahalahjat valtiolta kotitalouksille niiden tulojen nostamiseksi, kattava valtiontuki yrityksille ehkä ehdollinen niiden kansallistamiselle, keskuspankkien ostojen laajentaminen koskemaan myös osakkeita ja muita riskipapereita, pörssien sulkeminen yritysten surkeiden arvostusten peittämiseksi, j.n.e.. Euroalueella ovat uudelleen heränneet yritykset syventää yhteisvastuuta luomalla yhteisiä velkakirjoja tai jopa eurobondeja.
On merkkejä siitä, että koronavirus halutaan nähdä omaisuusarvojen viime päivien syöksyn varsinaisena syynä. Tämä on mielestäni virheellinen tulkinta. Sellaisen tulkinnan seuraus on, että päästetään keskuspankit ja muut yhteiskunnalliset ja yksityiset päättäjät vastuustaan menneiden vuosien rahoituksellisista ylilyönneistä. Talouksien nykyisen haurauden tärkeimmät syyt löytyvät korkean velkaantumisen ja puuttuvien puskurien yhteisvaikutuksesta. Nämä taas ovat ainakin merkittäviltä osin vuosikymmenten määrätietoisen raha- ja talouspolitiikan seurauksia. Monet tarkkailijat ovat tähän viitaten ennakoineet uutta kriisiä jo kauan.
Tämä viittaa siihen, että meillä itse asiassa on samanaikaisesti kaksi hyvin erilaista kriisiä. Koronakriisi vaikeuttaa taloudellista toimintaa ja tulonmuodostusta ennen kaikkea palvelualoilla. Luottamuskriisi rahoitusmarkkinoilla taas liittyy erityyppisten rahoituslaitosten ja ehkä suurten yritystenkin pitkään jatkuneeseen ja lopuksi epäonnistuneeseen riskienottoon ja -hallintaan. Nämä kriisit tietenkin vaikuttavat ja vahvistavat toisiaan, mutta niitä ei voida ratkaista samoilla välineillä.
Koronakriisin taloudellisessa osassa on kyse siitä, miten yksittäisille ihmisille sekä pienille ja keskisuurille palveluyrityksille voitasiin varmistaa välttämättömyyksiin riittävä tulorahoitus muutamaksi kuukaudeksi. Muuta lähdettä tällaiselle ei käytännössä löydy kuin valtio eli veronmaksajat. Sellaisen tuen kohdentaminen olisi epäilemättä painajaismainen tehtävä valtion virkakoneistolle, mutta siihen tarvittavat varat eivät välttämättä olisi valtion vakavaraisuutta uhkaavia.
Luottamuskriisi sen sijaan uhkaa koko taloutta. On jo toinen kerta lyhyen ajan sisällä kun nykyinen finanssijärjestelmä, keskuspankkien ja osittain hallitustenkin suosiollisella myötävaikutuksella, uhkaa aiheuttaa merkittäviä kustannuksia muulle yhteiskunnalle. Mahdollisesti annettavan tuen on tällä kertaa siksi oltava ankarasti vastikkeellista: ongelmalaitokset saatetaan selvitystilaan tai vähintäin pilkotaan, tuen ehtona on omistusoikeuden luovuttaminen valtiolle, yritysten ensisijainen rahoitusmuoto on osakkeiden myynti, rahoituksen välitys pyritään kieltämään muilta kuin valvotuilta tahoilta. Halvasta lainarahasta riippuvaiset asiakkaat saatetaan myös selvitystilaan, saneerataan ja myydään. Keskuspankkien mandaattia ja niiden valvontaa tulee kiristää.
Kuulostaako ankaralta ja epärealistiselta? Jollei tähän tai johonkin vastaavaan nyt ryhdytä on edessä toisella tavalla ikävää: kohtapuolin on edessä uusi kriisilaitosten tukijuhla veronmaksajien kustannuksella ja muutaman vuoden päästä voi odottaa vielä kolmatta samanlaista kierrosta. Mielestäni olisi nyt aika pohtia miten rahoitusjärjestelmä voisi toimia ilman että se aina välillä raskaasti rasita tavallisten kansalaisten toimeentuloa.