Elvytysrahastoko turvallisuutemme takaajaksi?

Suomen hallitus ja eduskunta näyttävät olevan käytännössä valmiita hyväksymään siirtymisen EU:n yhteisvelan ja tulonsiirtojen aikaan. Ne katsotaan ilmeisesti välttämättömiksi EU:n ja etenkin euroalueen koossapitämiseksi. Suomessa tämä on määritelty turvallisuuskysymyksenä arvokkaimmaksi yli kaiken muun.

Hallituksemme vakuuttaa, että se on sitoutunut yhteisvelkaan vain tämän yhden kerran. Tulevat hallitukset ja eduskunnat saisivat siis vuorostaan päättää mahdollisesta jatkosta. Jatko on kuitenkin jo käytännössä selvä. Yhteisvelkahankkeen perimmäiset syyt eivät liity koronaan vaan ovat pysyviä. Lisäksi suostuminen ennakkotapaukseen osoittaa kaikille rahaa tarvitseville tahoille suomalaisten päättäjien mielenlaadun.

Välitön syy kriisiin ovat tällä kertaa valtioiden omat toimenpiteet koronan torjumiseksi. Ne ovat aiheuttaneet laajaa tulojen (ml. verotulojen) laskua ja valtion menojen kasvua kansantalouksissa. Kansallisten budjettien kasvavia alijäämiä katetaan lisävelalla. Lisävelkaa myöntävät kansainväliset sijoittajat tai, yhä tavallisemmin, eurojärjestelmän keskuspankit EKP:n ohjeistuksella. Tarkoitus on nyt toteuttaa osa velkaantumisesta ja varojen uudelleenjako EU:n kautta.

Koronarasite ei ole perimmäinen peruste siirtyä yhteisvelkaan. Perimmäinen syy on, että useat EU:n (eteläiset) jäsenmaat eivät selviä eurojäsenyydestään. Eurojäsenyyshän edellyttää talouselämältä ja talouspolitiikalta ketteryyttä kilpailukyvyn, tulotason ja vakauden ylläpitämiseksi. Ilman ketteryyttä tuotanto ja tulotaso kärsivät kiinteäkurssijärjestelmästä, ja kasvu, hyvinvointi sekä ostovoima jäävät muita maita jälkeen. Tilannetta voidaan korjata vain (tilapäisesti) velanotolla, (keskipitkällä aikavälillä) tulonsiirroilla tai (pysyvästi) eurosta irtaantumalla.

Tällaiseen ketteryyteen euroalueen ongelmamaat, joihin Suomikin nykyään on pakko laskea, eivät ole pystyneet monesta eri syystä: menokuri puuttuu, verojärjestelmä ontuu, työmarkkinat ovat jäykät jne. Etenkin Italia on, Saksan kauhuksi (vientimarkkinat ja saatavat), käytännössä antanut ymmärtää että ketteryyden puutetta on korvattava tulonsiirroilla jos halutaan euroalueen säilyvän ehjänä. Ehdollista tukea (EVM:ltä) ei hyväksytä eikä edullistakaan lisävelkaa jakseta kantaa. Tämä edellyttää pysyvää siirtymistä EU:n yhteisvelkaan jolloin kasvavia pysyviä tulonsiirtoja voidaan toteuttaa yksittäisten maiden kustannuksella mutta kasvattamatta niiden suoraa velanottoa.

Tulonsiirtojen yhteisvelkaisella rahoittamisella on EU-johdon ja muiden intoilijoiden kannalta ainakin kolme merkittävää etua verrattuna siihen, että tulonsiirrot rahoitettaisiin suoraan jäsenmaiden budjeteista. Yhteisvelka voidaan määritellä EU:n eikä sen jäsenmaiden velaksi (kirjanpitokikkailu). Velkarahoituksen käyttö ei enää ole tulonsiirtoja antavan jäsenmaan yksin päätettävissä (EU-budjetin menopuolen kasvattaminen). Velanhoitomenot avaavat vähitellen lisääntyvät mahdollisuudet EU-verotuksen kasvulle (EU-budjetin tulopuolen kasvattaminen). Kyse on siis budjettiunionin synnyttämisestä ja se on merkittävä askel uuden liittovaltion luomisessa.

Vahvat voimat vievät nyt EU:ta ja erityisesti euroaluetta pois siitä rajallisesta ja kurinalaiseksi uskotusta unionista, johon Suomi aikanaan liittyi. Suunta on kohti liittovaltiota jonka osat eivät enää itse vastaa tekemisistään vaan tarvittaessa pelastetaan muiden rahoilla. Saksan SPD:n kansleriehdokas sanoi jo loppukesällä, että elvytysrahasto tarvitaan pysyvänä. EKP:n pääjohtaja on samoin äsken kehoittanut harkitsemaan pysyvän elvytysrahaston luomista. Ranska liittolaisineen on pitkään puhunut tiukemman liiton puolesta. Sitä vastustava Iso-Britannia on jättänyt EU:n, ja Saksa pelkää vientimarkkinoidensa ja vaikutusvaltansa kutistuvan jos euroalue rakoilee.

Suomen EU-jäsenyyden kulmakiveksi muodostunutta eurojäsenyyttä on käynyt selvästi vaikeammaksi perustella taloudellisesti. Julkisuudessa sitä on siksi ryhdytty perustelemaan yhä enemmän osana turvallisuus- ja ulkopolitiikkaa. Taustalla lienee ajatus, että siihen liittyviä päätöksiä ei silloin niin helposti voida julkisesti arvostella niiden korkeiden taloudellisten ja yhteiskunnallisten kustannusten perusteella.

Ajatus on erikoinen. Turvallisuudellakin on taloudellinen perustansa ja vahva talous lisää sekä maan vaikutusvaltaa että toimintavaihtoehtoja. Nykyisen kehityksen jatkuminen ei kuitenkaan merkitse suomalaisen talouden vahvistumista. Suomi ei edes hyvinä vuosina ole ollut todellisuudessa eurokelpoinen. Yhteisvelka, tulonsiirrot ja syntyvän budjettiunionin muut osat eivät paranna suomalaisen talouselämän ketteryyttä ja kasvuvoimaa.

Suomalaisia päinvastoin uhkaa suhteellinen köyhtyminen matalan kasvun ja lisääntyvien tulonsiirtojen takia. Heidän henkilökohtaista turvaansa uhkaa hyvinvointiyhteiskunnan asteittainen purkaminen EU-kustannusten nousun johdosta. Samalla itsemääräämisoikeuden kaventuminen voi vaikuttaa monella tavalla kielteisesti mm. turvallisuuspolitiikkamme perusteisiin.

Vastuullinen hallitus keskittyisi nyt (koronatoimenpiteiden lisäksi) edistämään sopua työmarkkinoilla kustannusjoustojen lisäämiseksi. Ruotsissa ja Saksassa jo kauan sitten sovittu työntekijöiden edustus yritysten päättävissä elimissä lienee meilläkin edellytys joustojen vaatimalle luottamukselle. Samalla tulisi varmistaa, ettei käytetä eurokelpoisuuden parantamisen hedelmiä EU:n yhteisvelkojen tai tulonsiirtojen katteeksi. Eduskunnan tulisi siksi määrätietoisesti kieltäytyä hyväksymästä elvytysrahastoa ja EU:n budjetin rahoittamista velaksi.