Uudet päättäjätaidot tarpeen

Joskus yksinkertaisesti kyllästyttää.

Suomi on suurissa taloudellisissa vaikeuksissa. Ne liittyvät osaltaan Suomen kyvyttömyyteen sopeutua euroon ja pyrkimyksiin korvata tätä velkaantumisella. Koronakriisi pahentaa näitä pulmia ja antaa päättäjille tilaisuuden hyvällä omallatunnolla puhua muusta kuin perusongelmistamme. Niistä on ollut melkein mahdotonta saada keskustelua aikaan.

Liittyessään aikoinaan euroalueeseen Suomi luopui edeltävinä vuosikymmeninä välttämättömäksi osoittautuneesta talouspolitiikan välineestä. Markan toistuvat devalvaatiot olivat osoittaneet, että suomalaiset eivät pystyneet keskenään sopimaan kilpailukykyä ylläpitävästä kustannusten (eli toisin päin tulojen) jaosta. Osapuolet halusivat itselleen suuremman osan arvonlisäkakusta kuin muut olivat valmiita antamaan, kehutusta ”sopimusyhteiskunnasta” huolimatta. Luottamusta ei riittänyt pysyvän ratkaisun aikaansaamiseksi.

Maassamme oli jo kauan kokeiltu valuuttakurssin kiinnittäminen muihin valuuttoihin ja indekseihin oman keskuspankin ja eri hallitusten voimin. Yritys päätyi katastrofiin (pankkikriisi) kun pääomamarkkinat melko nopeasti avattiin 1980-luvulla. Riittävän moni vastuullinen ei ymmärtänyt, että on mahdotonta yhdistää vapaita pääomaliikkeitä, kiinteää valuuttakurssia ja omaa rahapolitiikkaa. Maksuvalmiuskriisi vältettiin erittäin täpärästi muutaman luottavaisen ulkomaisen pankin avulla.

Kokemuksesta viisastumatta suomalaiset päättäjät kiinnittivät markan uudelleen muutama vuosi kriisin jälkeen, tämän kerran tulevaan euroon. Kiinnitys ei nytkään ottanut huomioon kansalaisten keskuudessa vallitsevaa kilpailukykyä syövää eripuraa. Tällä kertaa kiinnittämistä perusteltiin viime kädessä poliittisella välttämättömyydellä (turvallisuus, arvoyhteisö, länsiliittouma). Ehkä luotettiin siihen, että ulkomaisten valvonnassa peruuttamattomaksi julistettu kiinnitys vihdoin pakottaisi osapuolet sopuun tulonjaosta.

Ennakoitavissa olevia ongelmia ilmaantui taas finanssikriisistä toipumisen yhteydessä, jolloin Suomen talouskasvu pysyi heikkona. Koska kilpailukyvyn ongelmia ei enää voitu lopuksi korjata valuuttakurssia muuttamalla, kotimainen epäsopu tuloista johti nyt tuotannon ja työllisyyden heikentymiseen (katso esimerkiksi tässä ja tässä ).

Viime vuosina epäsopu on osaltaan näkynyt julkisen sektorin velkaantumisena. Toisaalta heikko tulokehitys ei ole riittänyt hyvinvointikustannusten kattamiseen ja toisaalta valtio on käytännössä kantanut osan työvoimakustannuksista (muistutus tässä ). Kustannukset on siis siirretty aikaan, jolloin lainat korkoineen maksetaan takaisin. Halvan ja runsaan lainarahoituksen turvin suomalaiset ovat vuosikausia muutenkin sallineet itselleen tuloja ylittävät menot, toistaiseksi alhaisin kustannuksin. Tällöin on ehkä unohtunut, että nyt etupäässä ulkomaalaiset toimijat päättävät kuinka kauan suomalaisten velka pysyy helposti hoidettavana.

Suomen suhteellisen alhaista velkaantumista kehuvat päättäjämme unohtavat usein muistuttaa, että valtiomme velkaantuminen on ollut erittäin nopea jopa EU:n mittakaavassa. Julkinen velkamme lähenee jo 70% vuoden tuotannosta ja on kymmenessä vuodessa kasvanut 52 mrd euroa yli 160 mrd euroon vuonna 2019. Sen lisäksi valtion takaukset ovat kasvaneet 37 mrd euroa noin 60 mrd euroon, eli valtion välittömät vastuut olivat jo viime vuonna 220 mrd euroa. Tästä puuttuvat vielä mm. valtionyritysten vastuut, lain mukaiset vastuut eläkkeistä sekä kuluvan vuoden velkalisät.

Suomalainen vauva siis syntyi jo vuoden alussa niskassaan yli 40.000 euroa velkaa. Lisää on luvassa, koska viime hallitukset eivät ole osanneet tai halunneet ryhtyä toimiin velkaantumisen lopettamiseksi. Päinvastoin, nykyinen hallitus kasvattaa velkavastuita sekä koronan takia että rahoittaakseen mm. lahjoja ja tukia muille EU-maille (katso tässä). Selvää julkisesti keskusteltavaa ja uskottavaa ohjelmaa ei ole esitetty jatkuvan velkaantumisen lopettamiseksi.

Velanotto vaatii luottamusta. Koska valtiolla on rajoitetusti muita kuin verotuloja on velkaantuminen yksinkertaisesti lupaus suomalaisille tulevista lisäveroista ja/tai edunleikkauksista. Valtioiden ei yleensä ole pakko maksaa velkojaan takaisin nettomääräisesti, mikä on vain tilapäinen eikä pysyvä lohtu. Se edellyttää, että uutta lainaa on tarjolla vanhan maksamiseksi. Tämä taas käy päinsä markkinataloudessa vain niin kauan kuin valtiot maksavat sovittuja korkoja ja säilyvät luottokelpoisina. Maksuvalmiushäiriö nostaa heti korkoja, sulkee muut kuin viralliset rahoituskanavat ja johtaa ulkopuolisten valvomaan tervehdyttämisohjelmaan (EKP, komissio, EVM, ehkä IMF).

Luottamus vaatii näyttöä. Mikään taho ei myönnä rahoitusta jollei ole varmaa, että ainakin sovitut korot maksetaan. Jokainen korkoprosentti merkitsee aikaa myöten Suomen valtion vuosittaisten menojen yli 1½ mrd euron nousua. Ottaen huomioon Suomen eurojäsenyyden painaman matalan talouskasvun, paljonko lisävelkaa voi vielä ottaa ennen kuin aina mahdollinen rahaolojen muutos vaatii valtiontalouden paniikkijarrutusta? Päättäjämme eivät nähtävästi tätä pelkää mutta luulisin, että rahoittajat kyllä ovat alkaneet sitä jo miettiä.

Poliittisilla päättäjillä ei ole muita resursseja kuin ne, jotka he lain voimalla ottavat kansalaisilta uudelleen jaettaviksi. Asettumalla aikanaan valittaviksi päättäjämme uskoivat, että he ovat muita taitavampia ratkaisemaan näiden resurssien käyttöä. Mennyt vuosikymmen osoittaa, että taidot eivät ole riittäneet ainakaan nopean talouskasvun tai korkean työllisyyden aikaansaamiseen. Sen sijaan taidot ovat riittäneet lisäresurssien lainaamiseen, niiden lahjoittamiseen ulkomaiden hyväksi sekä päätösvallan siirtoon ulkomaille.

Näin ei yksinkertaisesti voi jatkua. Kuinka kauan kestää ennen kuin laajempienkin piirien mielestä kyllästyttää ja vaaditaan päättäjiltä uusia ja parempia taitoja?

Toivotan tämän lukijoille kaikesta huolimatta hyvää uutta vuotta 2021.