Keskustelu Suomen hallituksen esityksestä EU:n elpymisvälineeksi ja suhtautumisesta siihen on tärkeää sekä EU:lle että Suomelle. Syyt tähän on esitetty sekä tällä omalla blogisivullani että vielä kattavammin muualla (katso esimerkiksi tässä).
Elpymisväline on kuitenkin vain viimeisin ja selvin osoitus EU:n muuttuvasta luonteesta. On mielenkiintoista palauttaa mieleen se kokonaisuus johon ehdotus kuuluu. Varsinkin viimeisten kymmenen vuoden aikana on perussopimuksessa kirjatut euroalueen taloudelliset ohjausjärjestelmät ja periaatteet määrätietoisesti korvattu uusilla. Uudet välineet eivät kiistattomasti ole laillisia koska EU:n perussopimuksia ei ole muutettu.
Uudet periaatteet luovat ainakin yhteisvelkaa joka vähitellen supistaa jäsenmaiden taloudellista liikkumavaraa. Näyttää todennäköiseltä, että tuloksena ja ehkä jopa tavoitteena on perussopimuksen vastainen finanssiunioni matkalla kohti liittovaltion tapaista rakennelmaa. Tämä tapahtuu voimassa olevaa perussopimusta muuttamatta, eli unioni uhraa tällä matkalla luotettavuuttaan. Tämä on varsinkin Suomelle ongelma.
Sovittu oma talousvastuu jäi noudattamatta
Sovittujen talouspoliittisten välineiden ja periaatteiden vaihtamishaluun lienee monenlaisia syitä. Tärkeimpiä niistä lienee ollut havainto, että finanssikriisin seuraamusten hoito olemassa olevilla välineillä olisi edellyttänyt kipeitä talousratkaisuja. Poliittinen valmius hyväksyä tätä hintana pitemmän aikavälin hyödyistä oli vähäinen. Halu siirtää vaikeita ongelmia tuonnemmaksi oli sen takia yleinen.
Ratkaisut olisivat edellyttäneet useiden suurtenkin pankkien selvitystilaa tai pääomittamista. Valtioiden tarve ja kyky vakauttaa markkinoita euroalueen puitteissa olisivat olleet hyvin vaihtelevia. Kansalaisten varallisuuden ja tulojen lasku olisi joissakin maissa voinut johtaa pääomanliikkeiden sääntelyyn, poliittisiin vaikeuksiin ja jopa euron hylkäämiseen. Runsas, matalakorkoinen EKP:n rahoitus tarjosi sopeutustoimien siirrolle välttämättömän perustan.
Vuosien 2007-2009 jälkeen vallinneita kevyitä rahoitusoloja ei kuitenkaan käytetty ensisijaisesti rakenteellisiin uudistuksiin. Heikkoja pankkeja ei yleensä saatettu selvitystilaan vaan pelastettiin julkisin varoin (Kreikka, Italia). Pankkien ongelmaluottoja ei laajasti uudelleenjärjestetty. Kysyntää tuettiin finanssipoliittisin toimin, seurauksena budjettien alijäämiä. Sopeutustoimien viipyessä talouskasvu monessa jäsenmaassa pysyi heikkona, ja valtioiden velkaantuneisuus kasvoi. Sen takia perussopimuksen mukaisten periaatteiden, kuten esim. no bailout-säännön, soveltaminen edellyttäisi nyt vielä vaikeampia ratkaisuja kuin vuosia sitten.
Koska ei haluttu noudattaa sovittuja järjestelyjä euroalueen talouksien tervehdyttämiseksi, oli kaksi vaihtoehtoista tietä euroalueen ylläpitämiseksi.
Euroalueen jäsenmaiden kasvua ja sopeutusta voitaisiin helpottaa sallimalla tilapäinen ero eurojärjestelmästä (tästä jopa keskusteltiin Kreikan kriisin yhteydessä). Vapaasti joustava valuuttakurssi auttaisi tällöin talouden tasapainoittamista.
Vaihtoehtoisesti voitaisiin euroalue pyrkiä säilyttämään yhtenäisenä jakamalla uudelleen sopeutustarvetta jäsenmaiden kesken tulonsiirroin ja yhteisvelkaa lisäämällä. Erimielisyyksien esilletulon vaikeuttamiseksi pitäisi keskittää päätösvalta luomalla budjettiunioni ja viime kädessä liittovaltio.
Molemmat vaihtoehdot vaatisivat, niiden merkittävän periaatteellisen luonteen takia, välttämättä perussopimuksen uudelleen kirjoittamista ja hyväksymistä jo EU:n legitimiteetin säilyttämiseksi. Niin kuin elpymisvälineestä käytävä keskustelukin osoittaa, valtioiden johdolla ei ole tähän valmiutta.
Euroalueen kehitys näyttää jo pitkään tavoittelevan jälkimmäistä, päätösvallan keskittämistä vaativaa vaihtoehtoa (tulonsiirrot Kreikan velkoojille, pankkiunioni, SURE, elpymisrahasto). Monet vaikutusvaltaiset tahot (Lagarde, Draghi, Macron, Scholz) ovat viime kuukausina vaatineet euroalueen riskien jakoa, yhteisvelkaa, eurobondeja ja lisää EU-veroja. On odotettavissa, että seuraavan kriisin yhteydessä nämä vaatimukset lisääntyvät ja ne pyritään toteuttamaan.
Kun perussopimuksen puitteissa pysymisestä luovutaan, olisi asiaa kuitenkin syytä käsitellä avoimesti. Kansalaisiakin kuunnellen olisi ainakin Suomessa nyt aloitettava vakava keskustelu ja vaihtoehtojen punnitseminen. Suomessa on viime vuosien hiljaisuus talouspolitiikan periaatteiden muuttumisesta ja sen seuraamuksista ollut hämmentävä.
Sovittuja talouspolitiikan periaatteita ei enää seurata
Euroalue luotiin kahteen talouspoliittiseen ohjausjärjestelmään perustuen. Yhteisellä rahapolitiikalla oli tarkoitus yllpitää hintavakautta, varjella vakavaraisten pankkien likviditeettiä ja edistää alueen finanssimarkkinoiden vakaata toimintaa. Finanssipolitiikalla (vakaus- ja kasvusopimuksella vahvistettuna) haluttiin varjella jäsenmaita kielletyistä tulonsiirroista rajoittamalla budjettivajeita ja valtioiden velkaantuneisuutta. Sijoittajavastuu sopi hyvin tähän järjestelmään.
Yhteisten finanssimarkkinoiden oli määrä hinnoitella pankkien ja valtioiden luottokelpoisuutta. Hintojen kehityksen odotettiin viestittävän hyvissä ajoin niiden vakavaraisuuden ja vakauden mahdollisesta heikkenemisestä. Tämän tarkoitus oli antaa kansallisille viranomaisille tilaisuus korjata mahdollisia ongelmia nopeasti niiden ollessa vielä pieniä.
EU:n alkuperäinen idea oli, että yhteismarkkinoista ja -valuutasta huolimatta jäsenmaat kansalaisineen itse vastaisivat omien talouksiensa onnistumisista ja virheistä. Rahoitusvaikeudet markkinoilla toimisivat viestinä korjaustoimenpiteiden tarpeesta, hieman samalla tavalla kuin aikaisemmin kansallisten valuuttojen kurssivaihtelut. Toimien puute näkyisi rahoitusvaikeuksina ja talouden sekä viime kädessä työllisyyden heikkoutena.
Talouspoliittisen järjestelmän heikko lenkki ei ollutkaan nämä oman vastuun periaatteet. Niiden varassa euroalueen järjestelmä olisi voinut toimia teknisessä mielessä hyvin. Heikko lenkki olikin euroalueen jäsenmaiden poliittisen johdon haluttomuus hyväksyä tarpeellisia, oman vastuun vaatimia ja poliittisesti ikäviä finanssikriisin seuraamuksia. Sopeutustoimien siirtäminen edellytti sitoutumista aivan uusiin talouspolitiikan periaatteisiin.
Uusien periaatteiden mukaan rahapolitiikan tärkeimpiä tehtäviä on ylivelkaantuneiden valtioiden ja heikkokuntoistenkin pankkien lainarahoituksen varmistaminen. Vakaus- ja kasvusopimusta ei enää sovelleta jäsenmaiden budjettialijäämien ja velkaantuneisuuden rajoittamiseksi. EKP:n arvopapereiden ostoilla, finanssipolitiikalla, pankkiunionilla ja viimeksi elpymisrahastolla keskitytään sen sijaan yhteisen velan, yhteisten velkapapereiden ja jäsenmaiden välisten tulonsiirtojen toteuttamiseen. Suorien ja epäsuorien rahoitustukien takia hinnoittelu ei enää toimi luotettavasti yhteisillä finanssimarkkinoilla. Näin toivotaan euron pelastuvan aina uudelleen ja talouksien voivan välttää uutta finanssi- tai reaalikriisiä.
Perussopimuksessa säädetään ohjausjärjestelmän pääpiirteet. Siinä rajataan keskuspankkien oikeutta myöntää julkiselle vallalle rahoitusta (Artikla 123). Samalla kielletään tulonsiirrot toisten jäsenmaiden hyväksi (Artikla 125 poikkeuksena yksittäistä jäsenmaata kohtaavan odottamattoman katastrofin tapauksessa Artiklan 122 mukaan). EU-budjetin rahoittaminen lainalla on kielletty (Artikla 310). Mitään näistä artikloista ei enää noudateta kiistattomasti perussopimukseen kirjatulla tavalla.
Perussopimuksen vastainen uusi unioni syntymässä?
Perussääntöjen kiertäminen korostuu erityisesti tuoreessa ehdotuksessa elpymisvälineestä . Välineen tavoitteet olisivat saavutettavissa myös perussääntöjä noudattaen, maiden kesken sovittuna rahastona. Osanotto tällaiseen rahastoon olisi tietenkin voinut jäädä vähäiseksi varsinkin nettomaksajien piirissä. Tästä huolimatta on perusteltua vetää nykyisestä ehdotuksesta varsin pitkällekin meneviä tulkintoja.
Ehdotus voidaan nähdä yrityksenä nimenomaan avata ovi finanssiunionille, jonka perussopimus periaatteineen kieltää. Jos tämä pitää paikkansa, se on myös merkki pysyvästä luopumisesta nykyisen perussopimuksen periaatteista. Edellä mainittu vaikutusvaltaisten ulkomaisten johtajien ilmaisema kannatus tämän linjan jatkolle ja laajentumiselle vahvistaa tätä käsitystä.
Enää eivät ehdotuksen tekijät ja tukijat näytä luottavan euroalueen selviämiseen jäsenmaiden vapaaehtoisen yhteistyön tuloksena. Euroalueen lujittamiseksi halutaan, ilmeisesti perussopimusta kiertäen eli kansalaisilta kysymättä, jäsenmaiden taloudellista ja poliittista liikkumavaraa tehokkaasti rajoittava finanssiunioni matkalla kohti liittovaltiota.
Suomessakin löytyy runsaasti kansalaisia jotka joko tukevat tätä kehitystä tai eivät kiinnitä siihen huomiota. Tämä on valitettavaa, koska kuuluminen yhteisöön joka ei kunnioita omia sääntöjään on pienelle maalle melkoinen riski. Kuka tietää, mitä sääntöjä seuraavaksi jätetään noudattamatta? Kuka voi arvata, mihin sopimuksiin tai lupauksiin voi luottaa ja mihin ei? Miten voi varmistaa, että unionin päämäärät pysyvät omalle maalle siedettävinä?
Monet suomalaiset näkevät Suomen Euroopan rajaseutuna ja toivovat EU:lta turvaa. Rajaseutu kuitenkin uhrataan tarvittaessa unionille tärkeämmän keskuksen pelastamiseksi taloudellisesti ja poliittisesti. Voiko omia sääntöjä rikkova unioni edes tiivistyttyään liittovaltioksi uskottavasti luvata toimia aina toisin?