Suomen EU-linja kaipaa syvällistä työtä

Keskustelu elpymisrahastosta jatkoineen osoittaa valitettavasti rahaston vastustajien olleen ainakin toistaiseksi jokseenkin oikeassa. Emme vielä tiedä ehdotetaanko joskus täsmälleen samantyyppistä rahastoa uudestaan vai ei. Sen sijaan tiedetään jo nyt, että EU:ssa pyrkimykset saada aikaan lisää tulonsiirtoja osana syntyvää fiskaaliunionia jatkuvat. Korvausten maksamiseksi ilmastopolitiikan kärsijöille halutaan uusi yhteinen rahasto. Taustalla häämöttävät jo vuosia sitten julkaistut suunnitelmat euroalueen ikiomasta finanssiministeristä budjetteineen ja avustajajoukkoineen (tässä).

Jokaiselle pitäisi vähitellen tulla selväksi, että kyse on muusta kuin tavanomaisesta jäsenmaiden yhteistyöstä. Suomen itsemääräämisoikeuden arvioidaan jo nyt olevan vähäisempi kuin Venäjän vallan aikana (tässä). Samalla perussopimuksia, säädöksiä ja lupauksia unohdetaan tai kierretään suruttomasti unionissa aina kun poliittinen tilanne sallii liittovaltiokehityksen edistämistä.

Eduskunnan valtiovarainvaliokunnan rahaston hyväksymiseen liitetyille ehdoille, jotka mielestäni periaatteessa olivat hyviä, ei enää anneta juurikaan painoa ulkomailla eikä ilmeisesti edes Suomessa. Pääkirjoituksessaan (tässä) Helsingin Sanomat julistaa, että EU muuttuu vääjäämättä yhä tiiviimmäksi liitoksi, jossa vastuita jaetaan entistä enemmän yhteisesti ja veroja sekä etuja harmonisoidaan. Lehden toimittaja myöntää, että EU luo liittovaltionomaisia rakenteita, kasvattaa jäsenmaiden yhteistä vastuuta ja kehittää uusia tuloja (tässä). Lehti vaatii nyt keskustelua syvenevästä unionista ja antaa ymmärtääkseni keskustelijoille ohjeeksi ottaa lähtökohdaksi tärkeimmät komission ja suurten maiden näkemykset.

Monet arvostusta ansaitsevat asiantuntijat keskittyvätkin pääosin kehittämään Suomen kannalta parannuksia EU-komission ja yleensä suurten maiden esittämiin ehdotuksiin. Näin he ehkä toivovat olevansa hyödyksi maan päättäjille, välttävänsä poliittista leimaamista ja kiistelyä sekä pysyvänsä lähempänä todennäköistä tulevaisuutta. Tietenkin osalle asiantuntijoista unionin syventäminen eli Suomen itsemääräämisoikeuden kaventaminen edelleen näyttä myös olevan itseisarvo. Muiden asiantuntijoiden toivoisi kuitenkin huolestuvan ainakin siitä, että EU:ssa vallitseva piittaamattomuus sovitusta saattaa merkitä, että heidän työnsä hyödyllisyys voi osoittautua käytännössä lyhytikäiseksi tai jopa olemattomaksi.

Mitä neuvoksi jos haluaa pysyä EU:ssa muttei luopua itsemääräämisoikeudestaan?

Helpoin tapa saavuttaa nimellisesti tällainen tavoite on tietenkin määritellä itsemääräämisoikeus sopivasti. Tämä on jo tekeillä niin kuin mm. yllä olevista viittauksista ilmenee. Itse EU-jäsenyyden annetaan ymmärtää olevan itsemääräämisoikeuden (Venäjä, suurvaltariidat) ja oikean demokratian (äärioikeisto, populismi, arvoyhteisö) ehdoton edellytys. Mahdollisimman moni asia määritellään yhteiseksi ja samalla yhteisesti hoidettavaksi huolenaiheeksi (ml. työttömyys, köyhyys, kilpailukyky, tietyt sisäpoliittiset asiat). Korostetaan valikoiden laillisuutta ja rakentavuutta unohtaen samalla muistuttaa Suomen käytännössä mitättömästä roolista EU:n korkeimman tason päätöksenteossa. Unohdetaan, että myös unioni voi tulevaisuudessa monen suurvallan tapaan kehittyä sotaisaan ja autoritaariseen suuntaan.

Parempi vaihtoehto olisi pyrkiä selkeästi määrittelemään ne asiat, joista Suomi ei miltään osin luovuta muille päätösvaltaansa. Tämä on vaikeaa ja vaativaa arviointia tarvitsevaa työtä. Se on myös poliittisesti väistämättä kiistanalaista siitä huolimatta, että omalla päätösvallallakin osallistuisimme laajasti kansainväliseen yhteistyöhön. Jollei päätösvallan siirron määrätietoiselle rajoittamiselle ole valmiutta on väistämättä edessä äsken kuvattu hiljainen vaipuminen ulkopuolisten määräysvallan alle.

Mielestäni tärkeimpiä luovuttamattomia oikeuksia on Suomen oikeus itse vapaasti päättää avoimen taloutensa tuottamien resurssien käytöstä. EU:n suunnittelma tulonsiirto- ja fiskaaliunioni olisi siten osaltamme torjuttava esim. käyttäen unionin budjettia vielä koskevaa yksimielisyysvaatimusta (erilaisiin lahjontatarjouksiin tarttumatta). Uusiin yhteisiin rahastoihin, veroihin ja rahoitushankkeisiin tulisi pääsääntöisesti olla osallistumatta. Euroalueella tulisi pyrkiä Target2-saldojen selvittämiseen (esim. jäsenmaiden velkakirjoilla) ja jäsenmaiden riskilisän palauttamiseen niiden korkoihin. Yhteisetkin hankkeet pitäisi pääsääntöisesti rahoittaa jäsenmaiden budjettien kautta. Ja niin edelleen.

On tärkeää pitää mielessä, etteivät tällaiset rajoitukset sinänsä mitenkään estäisi Suomen aktiivista osallistumista kansainväliseen yhteistyöhön EU:n sisällä tai ulkopuolella. Integraatiohan ei ole kuin yksi juuri nyt suosittu kansainvälisen yhteistyön muoto. Päätösvallan pitäminen omissa käsissä antaa periaatteessa vain mahdollisuuden kieltäytyä epäedullisista hankkeista joihin olisi ehdoitta suostuttava finanssiunionin jäsenenä.

Itsenäisempi Suomi ei ehkä voi eikä haluakaan osallistua kaikkiin EU:n tai euroalueen ytimiin. Tämä ei kuitenkaan merkitsisi, ettei tieto edelleen kulkisi tai ettei omaa näkemystä voisi esittää muiden harkittavaksi. Paljon muuta ei edes osallistujana voisi enää odottaa, koska unioni halutaan kehittää enemmistöpäätösten suuntaan. Siinä Suomen painoarvo ytimissäkin entisestään pienenee.

Ytimien ulko- tai sisäpuolella on oleellista löytää jäsenmaita joilla on samanlaisia näkemyksiä ja tarpeita kulloinkin esillä olevassa asiassa. Tämä helpottuisi ja unioni olisi viime kädessä vakaampi, jos se kehittäisi järjestelmän joka sallisi jäsenilleen eri asteisen integraation (nk. sipulimalli). Tähän olisi keskityttävä sitten kun tiedetään, mistä haluamme jatkossa itse päättää.