Suomessakin käy nyt julkinen keskustelu kuumana ja sekavana EU:n julkista velkaa ja alijäämiä koskevien rajoitteiden tulevaisuudesta. Koska rajoitteet on kirjattu unionin perussopimukseen (katso pöytäkirjaa 12 tässä) niitä voidaan pysyvästi muuttaa vain sopimusta muuttamalla. Kun tähän ei ole valmiutta on kyse itse asiassa siitä, miten perussopimusta voitaisiin Suomenkin suostumuksella kiertää sitä uudelleen tulkitsemalla (vrt. elpymisrahastoa koskeva keskustelu ja ratkaisu).
Unionin finanssipolitiikkaan perehtyneet ovat huomauttaneet, ettei velkarajoitetta ole koskaan käytännössä sovellettu tiukasti (esim. Italia ylitti rajan jo liittyessään euroalueeseen). Alijäämärajoitteet ovat usein jääneet toteuttamatta (maineikkaimmin jo 2003 Saksan ja Ranskan toimesta). Viime vuosina koronatoimien seuraamusten pehmentäminen on edellyttänyt rajoitteista luopumista. Jäsenmaiden alijäämät ja velat ovatkin tänä aikana kasvaneet todella merkittävästi (esim tässä). Tämä on huolestuttavaa kun on merkkejä siitä, että korkea velkaantuneisuus ja alhainen talouskasvu liittyvät toisiinsa (katso esim. tästä).
Lepsusta rajoitteiden soveltamisesta huolimatta on unionissa nyt poliittinen halu rajoitteiden löysentämiseksi tai jopa poistamiseksi. Perusteena esitetään, ettei valtioiden talouskasvua tukevia toimia saisi tehdä vaikeammiksi kysyntää tai yritystukia rajoittamalla. Ainakin perussopimuksen velkarajoite nähdään mahdottomaksi saavuttaa eräiden jäsenmaiden nykyisillä velkatasoilla. Näkemykset voidaan nähdä pyrkimyksenä välttää pysyvästikin näiden maiden säästökuuria ja velkasaneerausta. Ne voidaan nähdä myös yhtenä esimerkkinä julkisen kysynnän ensisijaisuutta korostavan nk. MMT-teorian (lyhyt selostus viitteineen tässä) käytännön soveltamisesta.
Keskustelun tekevät vaikeaselkoiseksi, taas kerran, harhaan johtavat perustelut uudistamishalujen syistä. Perusteluista poiketen nykyiset rajoitukset eivät johda lamaa synnyttävään politiikkaan. Lisävelkaantumista sallivan talouspolitiikan muuttamiselle riittää, että julkisen talouden alijäämiä asteittain supistetaan. Mikään ei estäisi korkeiden velkatasojen alentamista asteittain, niin kuin tähänkin saakka on sovittu. Suuret ja pysyvät julkisen talouden alijäämät ovat tarpeen vain, jos markkinoiden toimintaan ja yksityisten yritysten sijoitusten tehokkuuteen ei (enää) uskota. Suuret julkiset velat ja alijäämät saattavat myös lisätä jäsenmaiden valmiutta hyväksyä yhteisvelkaa ja laajempaa EU:n budjettia omine varoineen veroineen.
Jos velkarajoitteen saavuttaminen nähdään pidemmän eikä lyhyen aikavälin rajoitteena sitä ei tarvitse kiertää. Rajoitteen kiertämisen eräs syy lienee halu hyväksyä aikaisempaa korkeampi pysyvä velkaantuneisuus. Kiertämisen kannattajat tarjoavat ainakin kaksi vaihtoehtoista tapaa välttää tarvetta vähentää julkista velkaa pidemmällä aikavälillä. Molempiin vaihtoehtoihin liittyy ongelmia.
Jokaiselle jäsenmaalle tarjottaisiin oma, sovitettu velkarajoite jonka laatimisessa ja valvonnassa olisi keskeisesti mukana poliittiseen painostukseen altis komissio. Velkarajoitteet eivät ehkä olisi edes pysyviä, vaan ne voitaisiin kenties sopeuttaa kulloiseenkin taloudelliseen tilanteeseen. Unionin yhteisvelkaantuneisuuden yleistyessä on todennäköistä, että kaikkien jäsenmaiden oma etu olisi vähitellen nostaa velkaantuneisuuttaan suhteessa muihin.
Vaihtoehtoisesti on ehdotettu, että jätettäisiin velasta ja alijäämästä huomiotta se osuus joka vastaisi kulloinkin hyväksyttyä poliittista tavoitetta. Esim. ilmastoystävälliseksi määriteltyä hanketta voitaisiin rahoittaa lainalla jota ei huomioitaisi valtion velkaantuneisuuslaskelmissa.Tämä johtaisi julkisten sijoitusten määrittelykilpaan ja mahdollisesti tällaisten hankkeiden ylirahoitukseen sekä hämärtäisi valtioiden todellista velkaantuneisuutta. Samalla hämärtyisi ehkä pitkäksi aikaa periaate, että lainarahalla rahoitetetun hankkeen pitää tulevaisuudessa tuottaa lainan takaisinmaksuun ja korkoon riittävä rahavirta.
Tarjolla ei todellakaan ole varmuutta, että rajoitteiden kiertäminen johtaisi nykyistä vaimeampaan jäsenmaiden velkaantumiseen. On vaikeaa nähdä, mikä muuttaisi jäsenmaiden halua välttää lyhyen aikavälin uhrauksia, EKP:n valmiutta rahoittaa jäsenmaita ja yrityksiä tai komission kokemaa riippuvuutta etenkin suurten jäsenmaiden tuesta.
Suomen kannan rajoitteiden kiertämiseen pitäisi olla kielteinen. Olemme jo pitkään korostaneet yhteiselon laki- ja säädösperusteisuutta sekä kansallisesti että usein unioninkin yhteydessä. Samalla Suomen oman edun mukaista on melkein kaikki mikä edistää maan taloudellista kasvua ja raivaa sen kansallisia esteitä.