Varsin usein kuulee Suomen nykypäättäjien varoittelevan noudattamasta 1990-luvun pankkikriisin aikaista kireää finanssipolitiikkaa. Tällainen varoittelu perustuu virheelliseen oletukseen, että valtiolla tuolloin olisi ollut aitoa valinnanvaraa talouspolitiikan osalta. Todellisuudessa suomalaisten luottokelpoisuus oli alentunut ulkomaisten sijoittajien silmissä niin paljon, että valtionkin rahoitus oli vaarassa loppua. Vaihtoehtoja valtion maksukykyä varmistavaan säästöpolitiikkaan ei siis ollut.
Finanssipolitiikan tiukentaminen finanssikriisin aikana ja sen jälkeen oli seuraus kahdesta rajoitteesta. Suomalaisten pankkien ja yritysten sekä valtion maksukyvyn tulevaisuuteen ei ulkomailla luotettu. Sen takia ulkomaisen rahoituksen saatavuus kiristyi kriisin edetessä (määrät, korot, maturiteetit). Toisaalta kotimaisiakaan rahoitusoloja ei voitu keventää koska se olisi helposti johtanut valuutan heikkenemiseen ja sitä kautta velkaongelmien pahenemisen. Molempien rajoitteiden väljentyminen edellytti, että rahoittajien luottamus suomalaisten maksukykyyn vakiintuisi ja vähitellen palautuisi ennalleen.
Erityisesti pyrittiin pitämään yllä ulkomaisten sijoittajien luottamusta. Rahoittajille ja luottoluokittajille tarjottiin ehdottoman totuudenmukaista tietoa Suomen talouden tilasta ja viranomaisten toimista. Kyse ei ollut haavekuvien maalailusta tai toiveiden esittelystä. Kertomalla heti sekä hyvät että huonot uutiset toivottiin niiden riskiarvion tarkentuvan ja toivottavasti maltillistuvan. Samalla pyrittiin harjoittamaan finanssipolitiikkaa, jonka seurauksena olisi rahoitusriskien alentuminen Suomessa, myös lainanantajien mielestä. Pyrkimyksenä oli kaikin keinoin saada nopeasti luotettavan velallisen maine.
Mielestäni pankkikriisimme osoitti vakuuttavasti, ettei Suomi pysty elämään samanaikaisesti vapaiden pääomanliikkeiden ja kiinteän valuuttakurssin kanssa. On epäselvää, onko tämä pysyvä vai tilapäinen mahdottomuus. Syvästä ongelmasta kuitenkin puhuu esim. se, etteivät työmarkkinoiden osapuolet Suomessa, toisin kuin esim. Ruotsissa ja Saksassa, ole pystyneet luomaan toimivaa ja kilpailukykyä turvaavaa yhteistyöjärjestelmää. Tämä tekee taloudellisten häiriöiden hallinnan Suomelle poikkeuksellisen vaikeaksi ja pitkälliseksi prosessiksi.
Suomessa ei edelleenkään yleisesti tunnisteta tätä perusongelmaamme. Euroon liittymisestä lähtien on etenkin kotitalouksien velkaantuminen kasvanut hyvin merkittävästi. Niiden velka suhteessa BKT:seen on enemmän kuin kaksinkertaistunut euroaikana. Tämä muistuttaa ikävästi tilannetta ennen pankkikriisiä jolloin myös otettiin velkaa uskoen, että keskuspankki oli luvannut pysyvästi hallita tärkeimpiä tunnistettuja rahoitusriskejä.
Myös valtion velkaantuminen alkoi kasvaa euroajan alkaessa alennettuaan ensin pankkikriisin jälkeen. Velkaantumisvauhti kiihtyi varsinkin rahapolitiikan poikkeuksellisen keveyden myötä. Voidaan ehkä tulkita tapahtumia niinkin, että hallitukset pyrkivät lisääntyvillä valtion menoilla kompensoimaan Suomen alhaista talouskasvua, jonka eräänä syynä on ollut kiinteän valuuttakurssin (euron) vaatimien rakennemuutosten puuttuminen.
Matalan talouskasvun Suomi onkin vast’edes lisääntyvästi riippuvainen alhaisesta korkotasosta jotta valtion ja lukuistsen kotitalouksien velkakierre voitaisiin välttää. Korkotasoon vaikuttavat keskuspankin toimet mitoitetaan nyt kuitenkin koko euroaluetta koskevan tilanteen mukaan. On siten epäselvää eikä ehkä kovin todennäköistä, että keskuspankki tällä kertaa suojaisi esim. Suomen velallisia vain heitä koskevilta häiriöiltä.
Suomi joutuu pienenä jäsenmaana euroalueella todennäköisesti hoitamaan rahoituksensa erityisongelmia itse ja viime kädessä EVM:n ohjauksessa ja valvonnassa. Päättäjämme luottamus siihen, että euro ja yhteisvastuu kaikissa tilanteissa turvaisivat myös Suomen velallisten asemaa, on hyvin todennäköisesti perusteeton.
Velkaantumiseen liittyy euroalueellakin riskejä. Jos nämä riskit toteutuvat joutuu Suomen hallitus uudelleen tilanteeseen, jossa vaikea rahoitustilanne nopeasti rajoittaa finanssipolitiikan liikkumavaraa. Euro tai EU-jäsenyys eivät suojaa muilta kuin ehkä yleisiltä globaaleilta riskeiltä. Ainakin omista harkinnan ja varovaisuuden puutteen seuraamuksista vastaavat suomalaiset edelleen itse.