Viime vuoden lokakuussa EU-komissio julkaisi tiedonannon arviostaan talouspoliittisen koordinaation tuloksista ja kehittämistarpeista ( englanniksi tässä tai suomenkielinenkin versio tästä). Syksyllä käynnistyi ulkomainen keskustelu jossa erityisesti Ranska ja Italia tukivat nykyisten säännösten löystämistä, erityisesti Italian kasvun tukemiseksi (tässä). Ranska ehkä haluaa välttää asiaa koskevaa huippukokousta ennen presidentinvaaleja, mutta hyvissä ajoin ennen vuoden loppua Suomellakin on oltava omat näkemykset ainakin pääosiltaan valmiina ja keskusteluun vietyinä.
Tiedonannon viesti talouspolitiikan koordinaation onnistumisesta on tyly. Velkaantuneisuus on melkein kaikissa maissa jatkanut kasvuaan. Monet maat ovat yksinkertaisesti lopettaneet velanoton ja budjettialijäämiensä korjaustoimet. Vihreä siirtymä ylläpitää menopaineita kaikissa maissa. Tarpeelliset rakennemuutokset ovat jääneet toteuttamatta ja uusia haavoittuvuuksia on syntynyt. Jäsenmaiden taloudet eivät ole lähentyneet toisiaan vaan päinvastoin eriytyneet ja talouskasvu on jäänyt vaimeaksi. Kaikki viittaa tarpeeseen uudistaa koordinaatiota ja sen välineitä.
Komission tiedonannossa ei juurikaan anneta vihjeitä tulevista ehdotuksista. Julkisuudessa jo käydyn keskustelun perusteella näyttää todennäköiseltä, että ehdotetaan ehkä maittain vaihtelevaa korkeampaa velkakattoa (nykyisesta 60% BKT:stä ehkä 100%:iin). Katon ylittäjiltä vaadittaisiin hitaampaa velan vähentämistä kuin tähän saakka. On myös keskusteltu siitä, että ainakin jotkut investointimenot jätettäisiin huomiotta velkaantumislaskelmissa. Asiantuntijat ovat myös esittäneet melko kehittyneitä malleja uudeksi talouskoordinaation järjestelmäksi (esim. tässä, tässä ja tässä).
Tiedossani olevilla malleilla on nähdääkseni sama heikkous eli ei voida varmistaa jäsenmaiden (eikä komission) halua/pakkoa noudattaa sovittuja sääntöjä ja tavoitteita. Tämä johtuu ilmeisesti siitä, että järjestelmä perustuu poliittiseen tarkoituksenmukaisuuteen jonka tärkeimpiä tavoitteita on säilyttää euroalueen ja unionin yhtenäisyys. Tämä antaa viime kädessä jäsenmaille mahdollisuuden uhkailla erolla jos vaadittuja sopeutustoimia arvellaan sisäpoliittisesti liian vaativiksi. Varsinkin isoille maille (Italia) tämä on realistinen väline, joka pienille maille (Kreikka) tarjoutuu vain suotuisten poliittisten olojen yhteydessä.
Tässä tilanteessa voidaan toimiva järjestelmä varmistaa vain kahden päävaihtoehdon kautta. Kummallakaan ei tällä hetkellä ole juuri kannatusta EU:n jäsenmaiden keskuudessa. Houkutus jättää ne keskustelematta on sen takia suuri. Nykyinen hyvään tahtoon ja luottamukseen perustuva järjestelmä ei kuitenkaan ole toimiva kuten komission tiedonannossa niin vakuuttavasti todistetaan. Se ei myöskään välttämättä ole kestävä koska jatkuvat tulonsiirrot, yhteisvelan lisäykset, korkea velkaantuneisuus sekä heikko talouskasvu matalakorkoisen rahoituksen kannustinvaikutuksista johtuen ruokkivat tyytymättömyyttä ja eripuraa unionissa.
Toisaalta jäsenmaiden neuvotteluvoimaa voidaan rajoittaa siirtämällä talouspoliittinen päätäntävalta komissiolle (tai uudelle syntyneen liittovaltion keskuselimelle). Tämä vähentäisi oleellisesti yksittäisen jäsenmaan sisäpolitiikan vaikutusta talouspoliittiseen sopeutukseen. Se vaatisi pitkälle menevää budjettimenoja ja -tuloja koskevan päätäntävallan siirtoa jotta mm. keskitetysti voidaan rakentaa tarpeellisia kannustimia kansalaisille rakenteellisten uudistusten toteuttamiseksi.
Toisaalta neuvotteluvoima voidaan rajoittaa altistamalla jäsenmaat nykyistä selvemmin maakohtaiselle markkinakorolle. Tämä edellyttäisi rahapolitiikan vakuuskäytännön tarkistamista eli EKP:n tulisi arvostaa vakuudeksi hyväksytyt valtionbondit niiden riskiyden mukaan. Samoin tarvittaisiin valtionbondien riskikäsittelyn muutos pankkisääntelyssä mahdollisia valtionvelan järjestelyjä tukemaan. Lopuksi pitää luoda järjestelmällinen euroeron ja -paluun mahdollisuus euroalueen jäsenmaille. Tärkeää olisi järjestelmällisyyden eikä kostonhalun varmistaminen jos tavoitteena on euroalueen ja sen jäsenten taloudellisen vakauden vaaliminen.
Markkinaehtoisuuden palauttaminen antaisi euromaalle mahdollisuuden itse valita kahden sopeutumistavan välillä. Sekä vastuu että päätösvalta talouspolitiikasta säilyisi maalla itsellään. Se voisi jäädä euroalueelle ja suorittaa tarvittavat toimenpiteet sisäisesti, jolloin maan kohtaama markkinakorko kertoisi miten sen siinä odotetaan onnistuvan. Vaihtoehtoisesti se voisi erota euroalueelta, antaa valuuttansa kellua sopeutuksen edistämiseksi ja viedä hitaammalla aikataululla läpi tarvittavia rakenteellisia muutoksia taloudessaan. Tällöin valuuttakurssi ilmoittaisi odotetusta onnistumisen asteesta. Kun sopeutus on tapahtunut voisi maa uudelleen liittyä euroalueen jäseneksi jos se niin haluaa.
Tällainen uudistus johtaisi onnistuessaan aikaa myöten vakaaseen ja vahvaan euroalueeseen jonka kokoonpano ajoittain vaihtelisi. Sen toteuttamisen suurin haaste on todennäköisesti siinä etteivät maat jotka hyötyvät nykyisestä poliittiseen painostukseen alttiista järjestelmästä olekaan valmiita luopumaan sisäpolitiikkaa hyödyttävästä yhteisvastuullisesta velasta, tulonsiirroista ja rahoitustuesta. Ne hyväksyvät uudistuksen vasta jollei muuta vaihtoehtoa ole.
Sen takia olisi tärkeää että muut jäsenmaat johdonmukaisesti ja nykyistä määrätietoisemmin vastustavat yhteisvastuun lisäämisen eri muotoja. Tämä pakottaisi vastustajat tekemään asiasta rakentavan päätöksen eli joko sopeutumaan, eroamaan euroalueelta tai hyväksymään uuden hallintajärjestelmän.