Onko NATO-jäsenyytemme hyvin perusteltu?

Samoin kuin (toivottavasti) monet muut suomalaiset olen viime aikoina yrittänyt arvioida Ukrainan sodan merkitystä Suomen omalle turvallisuudelle. En ole turvallisuuden asiantuntija eli olen miettinyt asiaa kokopäiväisesti vain viikkoja enkä vuosikymmeniä. Silti minun on kansalaisena pakko muodostaa oma käsitykseni asiasta eikä alistua kyselemättä Suomessakin jo voimalla toimivien propagandakoneistojen vietäväksi. Suosittelen muillekin.

Lukijoiden ajan säästämiseksi kerron jo näin aluksi, että pidän selvittämisyritykseni jälkeen Suomen liittymistä NATO:on onnettomana ja turvallisuuttamme todennäköisesti heikentävänä muutoksena. Mahdollinen liittymispäätös on merkki tunne- eikä turvaperäisen ulkopolitiikan jatkumisesta. Liittolaisena saisimme unohtaa aikaisemmin arvostamamme roolin kansainvälisenä välittäjänä, sillanrakentajana ja lääkärinä. Muuttuisimme sotilasliiton rajamaaksi ja mahdollisen tulevan sodan ensi-iskujen kohteeksi. Ydinasepelote muuttuisi uhkaksi, jos jonkin suurvallan tilanne kehittyisi sille itselleen vaikeaksi. Suomessa sodan tuhot olisivat sitä suurempia mitä voimakkaampi olisi oma puolustuksemme.

Joka haluaa muodostaa NATO:a ja Ukrainaa koskevan oman mielipiteen saa varautua siihen, ettei selvästi luotettavaa tietoa ole saatavilla. Suurvallat resursseineen ja tukijoineen jakelevat totta ja tarua samalla innolla niin kauan kuin se tukee niiden omia päämääriä. Molemmat osapuolet jo sensuroivat toistensa näkemyksiä ja sanktioivat yhden totuuden epäilijöitään eri tavoin. Suomessakaan tilanne ei juuri eroa tästä. Silti ulkopuolinen voi monessa tapauksessa arvioida tietojen todenperäisyyttä vertaamalla markkinoituja versioita toisiinsa. Tärkeää on myös yrittää ymmärtää, miten osapuolet näkevät ympäristönsä. Tämä ei tietenkään merkitse, että nämä näkemykset hyväksyisi.

Mielestäni Suomen turvallisuudelle on oleellista oivaltaa, että Venäjä ei näe NATO:a pelkkänä puolustusliittona vaan mahdollisena hyökkääjänä. On vaikeaa kieltää, ettei tähän arvioon löytyisi perustettakin. On pitkä lista maista, jotka viime vuosikymmeninä ovat joutuneet NATO:n tai sen jäsenmaiden sotilastoimien kohteiksi (mm. Afganistan, Irak, Libya, Serbia, Syyria). Yritykset lieventää jakoa Euroopassa Neuvostoliiton sortumisen jälkeen epäonnistuivat sotilasliiton hyväksyessä laajentumisensa kohti Venäjän rajaa. Venäjän mielestä Ukraina on vain tuorein esimerkki liiton laajentumisvalmiudesta. Hyökkäyksen voimakas sanktiointi saattaa näyttää jo sotilasliiton laajentumista seuraavalta vaiheelta.

Lännessä nähdään hyökkäys Ukrainaan osoituksena Venäjän pysyvästä laajentumishalusta ja maan nykyjohdon epäluotettavuudesta. Ukrainan liittoutumattomuutta ei ymmärtääkseni nähdä ratkaisuna vaan alistamisena valloittajan tahtoon. Venäjä on toistuvasti selittänyt hyökkäystään mm. pyrkimyksenä estää sotilasliiton laajentumista sen rajalle. Maan liittoutumattomuus olisi Venäjän mukaan ratkaisu selkkaukseen. Suomen omat kokemukset osoittavat puolestaan, ettei liittoutumattomuus välttämättä johda hyökkäykseen tai alistumiseen.

Vahvat voimat Suomessa ja ulkomailla haluavat kuitenkin, että nyt sallisimme sotilasliiton jäsenenä NATO:lle uuden suoran pääsyn Venäjän rajalle. Lyhyellä aikavälillä tämä lisäisi Suomen turvallisuutta vain, jos lännen käsitys Venäjästä on oleellisesti totta. Jos käsitys onkin edes osittain tarua, Suomesta tulisi uusin haaste Venäjän kokemalle turvallisuuden tunteelle. Pidemmällä aikavälillä molemmissa tapauksissa korostuisi Suomen asema sotilasliiton rajaseutuna: Suomi olisi pysyvästi uusi uhka Venäjän läntisen ja arktisen osan turvallisuudelle.

On turha vakuuttaa Suomen liittymisen puolustuksellisuutta, koska ainakaan Venäjä ei siihen usko. Riippumatta omista näkemyksistämme ja arvoistamme Venäjä näkee sotilasliittoon kuuluvan Suomen uutena uhkana turvallisuudelleen. Uhka liittyisi tästä lähtien kaikkiin sotilasliiton ja sen jäsenmaiden eikä vain Suomen omiin toimiin.

Kriisitilanteessa Venäjän läntisten ja arktisten osien suojaaminen edellyttäisi siten, toisin kuin nyt, Suomen kuvitellun uuden lähiuhan nopeaa kukistamista. Siihen tarvittavien iskujen pitäisi olla riittävän voimakkaita jotta Suomen puolustus todennäköisesti lamaantuisi, eli voimakkaampi oma puolustus vetäisi puolelleen voimakkaammat iskut. Tällä olisi ilmeisiä ja ikäviä seuraamuksia siviiliväestölle koko maassamme.

Huolta herättää tässä vaiheessa myös kaikki ne toimet joiden tarkoitus on oleellisesti heikentää Venäjän (johdon) subjektiivisesti kokemaa turvallisuutta. Kaikilla ydinaseita omistavilla valtioilla on käsitys mahdollisista tilanteista, joiden toteutuessa ydinaseiden käyttö olisi harkittava. Kun kyse on arvioista, on ulkopuoliselle epäselvää milloin tällaisen tilanteen nähdään syntyneen. Kriisien syventyessä ja selviytymisen vaihtoehtojen vähentyessä kasvaa riski ydinaseiden käytöstä eli nk. ydinasepelotteen teho heikkenee. Pitää hartaasti toivoa, ettei nykyinen kriisi osoittaudu sellaiseksi joka johtaisi pelotteen tehon heikkenemiseen juuri silloin, kun Suomi NATO-liittymisellään pyrkisi sen suojaan.

Suosittelen, että kaikki lukijani tekisivät pikaisesti oman arvionsa sotilaallisen liittymisen seuraamuksista mahdollisimman monipuolisen tiedon ja harkinnan perusteella. Tärkeää ei ole itse lopputulos vaan se, ettei mukavuudenhalusta tai muusta syystä suostuta kotimaisten ja ulkomaisten markkinointivoimien vietäväksi näin henkilökohtaisestikin merkittävässä asiassa. Varsinkin jos oma kanta eroaa kehittyvästä virallisesta kannasta olisi lisäksi oleellisen tärkeää, että siitä välitetään tietoa niille päättäjille, joita itse arvostaa.