Suomi tarvitsee politiikan osaajia

On myönteistä, että korkojen noustessa on ryhdytty huolestumaan Suomen valtion veloista ja velkaantumisesta. Olisi ollut vielä parempi jos tästä olisi kannettu yhtä suurta huolta jo ennen kuin niin paljon velkaa oli ehditty ottaa. Silloin kuitenkin moni piti halpaa rahaa pysyvänä etuna erilaisten kiireellisten hankkeiden toteuttamiseksi. Nyt kun edessä on näkyvä tarve luoda tulevissa budjeteissa tilaa kasvaville korkomenoille siirretään, taas kerran, käytännön toimet tuleville hallituksille ja eduskunnille.

Tietääkseni harva päättäjistämme on tunnustanut uskovansa ”moderniin rahateoriaan” (MMT, joka ei ole moderni eikä teoriakaan, lyhyesti selostettu esim. tässä). Sehän julistaa, että valtio jolla on oma valuutta ei tarvitse toiminnalleen mitään tulolähteitä. Sellainen valtio voi luoda lisää rahaa tarvitsemansa määrät (”lainata keskuspankiltaan”). Inflaation tai ylikuumenemisen uhatessa se voi kerätä varat takaisin veroina.

Koska Suomella ei ole omaa valuuttaa (eurohan on euroalueen valuutta) teoria ei kuitenkaan meille sovi. Valtio tarvitsee tuloja ja valtion velalla on merkitystä ja yläraja. Silti viime hallituksemme ovat kasvattaneet velkaa taloustilanteesta riippumatta, ikään kuin mitään rajaa tai vaaraa ei olisi olemassa. Sopiva hyvä tarkoitus, tukia vaativa kriisi tai jokin EU:n solidaarisuushanke on aina ilmaantunut (esimerkkinä tämä puheenvuoro).

Ongelma ei olisi ylivoimainen jos Suomen tuottavuuden kasvu olisi ripeä, mutta reaalituotanto per asukas on pysynyt muuttumattomana noin 15 vuotta (tässä). Samalla julkinen velka per asukas on noussut todella runsaasti. Molempien kehityssuuntien osalta julkinen huoli tilanteen korjaamiseksi on pääosin jäänyt puheen ja toiveiden tasolle. Vasta viime kuukausina on julkisuudessa alkanut kuulua laajemmin varoituksia siitä, että tämä kehitys on kestämätön. Yllätyksettömästi välttämättömät korjaustoimet kuitenkin ehdotetaan aloitettaviksi vasta seuraavan hallituksen ja eduskunnan aikana – jollei huomata uutta kriisiä alkaneeksi, oletettavasti.

Lähivuosien taloudelliset näkymät Suomessa ja ympäristössämme ovat surkeat. Riski kansainvälisestä taantumasta finanssikriiseineen on kasvanut merkittävästi johtuen kauppasodista ja – niidenkin takia – nousevista koroista. EU:n energiapolitiikka (vihreä käännös, sanktiot) rasittaa jo kaikkialla unionissa tuotantoa ja nostaa hyödykkeiden hintoja. Harvojen luonnonresurssien Suomen elintasolle erityisen tärkeää ulkomaankauppaa olemme itsekin olleet rajoittamassa. EU:n tulonjakopolitiikka vaatii Suomelta toistuvasti suorituksia muiden jäsenmaiden hyväksi. Sote ja NATO edellyttävät samalla lisäresursseja jotka käytännössä alentavat kansalaisten tulotasoa. Kaikki tämä vaikeuttaa maamme talousongelmien hoitoa.

Suomen talous on jo pitkään selvästi erkaantunut muiden Pohjoismaiden taloudesta. Meistä on tullut Pohjolan Italia jossa taloudellista kasvua ei ole, vain velka kasvaa, eivätkä poliitikot saa muutosta aikaan. On kauan ollut ainakin itselleni ilmeistä, että EU-ja eurojäsenyydellä ja etenkin niihin liittyvällä julkisen vallan ja sanan alistumisasenteella on ollut tärkeä rooli tässä suomalaisen pysähtyneisyyden ja saamattomuuden tilan jatkumisessa. Vaatii osaamista ja poikkeuksellisia henkisiä lahjoja varmistaa, että jatkuvasta sopeutumisesta toisten tahtoon ja vaatimuksiin syntyy myös aito kansallinen menestystarina.

Vaikeudet voidaan voittaa nähdäkseni kolmella mallilla. Häivytetään ongelmat ja vastuu edistämällä Suomen nopeaa sulautumista osaksi tekeillä olevaa yhteisvastuu-unionia. Jätetään ongelmat itse nyt hoitamatta ja hyväksytään ulkopuolisten (IMF, EVM) tulevat ehdolliset ohjelmat tilanteen korjaamiseksi. Päätetään keskittyä omien talousongelmien poistamiseen, vältetään ulkopuolisten toivomia lisävelvoitteita ja otetaan vastuu kokonaisuuteen liittyvien toimien toteuttamiseksi.

Viime hallitukset ovat käytännössä jo tuhlanneet ehkä valtaosa asteittaiselle selviytymiselle tarvittavasta velkaantumisvarasta. Tämä voi lisätä päättäjiemme houkutusta valita jokin kahdesta ensimmäisestä yllä mainituista malleista. Ensimmäiseen vaihtoehtoon liittyy käytännössä poliittinen mullistus itsenäisyyden menettämisenä (”Suomi unionin metsämuseona”). Toisessa vaihtoehdossa taas menetetään historiallisesti tärkeä ja taloudellisesti kannattava maine poikkeuksellisen luottokelpoisena maana. Vain kolmas vaihtoehto säilyttäisi, siihen nyt liittyvistä vaikeuksista ja uhrauksista huolimatta, sekä maineemme että itsenäisyytemme.

Lukuisat taloustieteilijät ovat vuosien varrella esittäneet käsityksensä toimista, jotka voisivat nostaa sijoituksia ja tuottavuutta Suomessa. Myös toivelistoja julkisen vallan menojen vähentämiseksi ja viennin kilpailukyvyn pysyväksi varmistamiseksi on ollut kauan liikkeellä. Valinnan varaa siis on. Puutetta on vain ollut osaavista päättäjistä, jotka ovat valmiita laatimaan niistä käytännössäkin toimivan kokonaisuuden ja saamaan sille vastahakoisten kansalaisten hyväksynnän.

Seuraavat eduskuntavaalit ovat tältä osin avainasemassa.