Taas on korjausten aika
EU on vuodesta 1997 lähtien pyrkinyt keskeisesti koordinoimaan jäsenmaiden finanssipolitiikkaa. Tämä nähdään tarpeelliseksi erityisesti euroalueella, jossa mailta puuttuu vakautta palveleva oma rahapolitiikka. Onnistuminen on ollut vähäistä, mikä vuosien varrella on johtanut yhteisten finanssipoliittisten sääntöjen useaan muutokseen. Muutosehdotusten yhteinen piirre on, melko odotetusti, ollut pyrkimys kansallisen päätösvallan rajoittamiseen.
Nyt on taas se aika jolloin vanha säännöstö on todettu tehottomaksi ja EU-komissio esittää uutta (pitkien alkuneuvottelujen jälkeen). Muutostarve on syntynyt yhä useampien jäsenmaiden (usein sääntöjen vastaisesta) korkeasta julkisesta velkaantumisesta joka kohosi erityisesti koronapandemian ja sen seuraamusten torjunnan takia. Monessa jäsenmaassa myös toimenpiteet kansalaisten elintason tukemiseksi viime vuoden inflaatiotilanteessa ovat lisänneet velkataakkaa.
Jäsenmaat eivät taaskaan ole kunnioittaneet sopimansa säännöstön tavoitteita. Taustalla ovat olleet hyviksi koettujen mutta kalliiden hankkeiden toteuttaminen (vihreä siirtymä, turvapolitiikka, taloudelliset sanktiot) sekä kriisien ja niiden seuraamusten hallinta (korona, inflaatio, energia). Historiallisen kevyt rahapolitiikka on lisäksi tietenkin vaikuttanut mahdollistamalla menojen rahoittamisen velalla. Kun hyvistä ja tarpeellisista hankkeista ei liene puutetta tulevaisuudessakaan, ei ole syytä suuresti luottaa uusienkaan sääntöjen tehoon tai pysyvyyteen.
Komission uuteen sääntöehdotukseen on syytä perehtyä ainakin kahdesta syystä. Ehdotuksen mukaan jokaista jäsenmaata voitaisiin nyt käsitellä eri tavalla, mikä tekee tasapuolisuuden varmistamisesta vaikeaa. Ehdotus kertoo lisäksi taas paljon komission varsinaisista tavoitteista, joita pyritään toteuttamaan seuraavissakin ehdotuksissa.
Jokaiselle oma ura velkansa vähentämiseksi
EU:ssa julkinen velkaantuneisuus ja kyky rajoittaa velkaantumistaan näyttävät olevan eri maissa varsin erilaiset. Aikanaan määritellyt velan ja budjettialijäämän rajat (60% ja 3% BKT:sta) ja yhtenäinen sopeutumismenetelmä (vuosittainen vähennys 1/20 rajan ylittävästä velasta) ovat sen takia aiheuttaneet eräissä jäsenmaissa suurtakin tyytymättömyyttä.
Uudet säännöt perustuisivatkin tällä kertaa EU-komission ja neuvoston kanssa neuvoteltuihin maakohtisiin sopeutumisuriin. Urat määrittelisivät, miten paljon julkista velkaa on vähennettävä vuosittain neljän ja joskus seitsemän vuoden aikana. Prosessin pituus riippuisi siitä, kuinka paljon maan velka ylittäisi lopputavoitteena olevan 60% BKT:stä. Ura sovittaisiin maan kanssa ja hyväksyttäisiin EU-neustostossa. Se olisi varsin yksityiskohtaisesti määritelty ja jäsenmaat sitoutuisivat omassa urassaan rakenteellisiin uudistuksiin ja erilaisiin julkisiin sijoituksiin. Suunnitelmat voitaisiin päivittää esim. maan hallituksen vaihtuessa.
Sopeutumisura määriteltäisiin ja sitä valvottaisiin julkisen vallan toteuttamien nettomenojen kautta (nettomenoissa ei huomioitaisi korkomenoja, kertamenoja eikä suhdannetyöttömyydestä johtuvia menoja). Ura perustuisi EU-komission laatimaan velkaantumisen kestävyysanalyysiin, joka siis olisi jokaiselle jäsenmaalle erilainen. Urasta voisi neuvoston luvalla tilapäisesti poiketa ulkoisen ja yllättävän tapahtuman, esim. koko EU:ta koskevan laskusuhdanteen johdosta. Uraa voitaisiin myös sopeuttaa kansalliseen vaaliaikaitauluun.
EU-komissio ehdottaa merkittävää roolia sekä sopeutumisuran suunnittelussa että sen valvonnassa riippumattomalle finanssivalvojalle. Tarkoitus on varmistaa, että jäsenmaan viranomaiset laativat realistisen sopeutusuran ja noudattavat sitä. Valvojat eivät ainoastaan tarkistaisi sääntöjen noudattamista vaan myös vahvistaisivat jäsenmaan viranomaisten talousennusteet ja velkakestävyysarviot ja arvioisivat maan esittämien korjaustoimenpiteiden riittävyyden. Valvojista enemmän jäljempänä.
Ehdotetun järjestelmän teho riippuu osittain siitä, miten tehokkaasti ja varmasti sopeutumisuriin kytkeytyvät rakenneuudistukset ja sijoitukset lisäävät maan pysyvää taloudellista kasvua ja vakautta. Riski on tietenkin melkoinen, että muulla tavalla mieluisten hankkeiden taloudelliset seuraamukset yliarvioidaan. Toimenpiteisiin liittyvät tietenkin joka tapauksessa tavalliset epävarmuudet uudistusten ja sijoitusten käytännön vaikutuksista maan tuotantokykyyn. Viime kädessä järjestelmän toimivuus kuitenkin riippuu komission ja jäsenmaiden valmiudesta varmistaa velkaurien toteutuminen poliittisista ja taloudellisista paineista huolimatta.
Kohti EU:n omaa finanssiministeriötä
Erityisesti komission ehdotus riippumattomien finanssipoliittisten valvojien tehtävistä ja asemasta kertoo mihin suuntaan säännöstöä pyritään kehittämään. Valvojat olisivat kaikista muista tahoista riippumattomia ja osallistuisivat julkiseen talouspoliittiseen keskusteluun. Heidän yleistehtävänään olisi valvoa ja varmistaa EU:n talouspoliittisten sääntöjen noudattamista jäsenmaassa. He olisivat siis keskeisiä kansallisen finanssipolitiikan suunnittelun, toteuttamisen ja sen riittävyyden arvioimisen kannalta. Komissio pitäisi tarvittaessa heihin erikseen yhteyttä. Jäsenvaltioiden pitäisi varmistaa, että mm. sen budjetista vastaavat viranomaiset noudattavat valvojien arvioita ja suosituksia.
Kyse olisi käytännössä kansallisesti valittujen poliittisten päättäjien ja niille vastuussa olevien viranomaisten toimivallan merkittävästä vähentämisestä. Ne olisivat virallisestikin riippuvaisia asiantuntijoiden joukosta joka ei, käsittääkseni, olisi kenellekään vastuussa eikä siten itse kansallisen valvonnan alaisena.
Valvojat olisivat kuitenkin riippumattomia vain kansallisesta poliittisesta ja hallinnollisesta järjestelmästä. Heillä olisi edelleen tietenkin omat arvot, vakaumukset ja uskomukset. He antaisivat asioille painoa omien yleisnäkemystensä perusteella. He tukeutuisivat esim. talousasioissa oppeihin jotka eivät välttämättä ole asiantuntijoiden keskuudessa yleisesti hyväksyttyjä. He äänestäisivät vaaleissa edelleen omaa mielipuoluettaan. He epäilemättä usein pohtisivat, miten heidän toimintansa valvojana voisi vaikuttaa heidän omaan tulevaan kansalliseen tai kansainväliseen uranäkymäänsä. Silti EU-komissio olisi valmis antamaan heille hallinnollisen aseman arvioida ja osin ohjeistaa maan julkista hallintoa ja epäsuorasti eduskuntaakin.
Ehdotus vastaa osin viime vuonna julkaistua IMF:n julkaisemaa ehdotusta (tässä) jossa korostetaan tarvetta asettaa finanssipolitiikan suunnittelu ja toteutus uusien riippumattomien elimien valvonnan kohteeksi. Jos hallitus poikkeaisi elimen suosituksista se vaatisi erikseen uskottavan ja julkisen selityksen (selvityksen s. 18). IMF:n mukaan uusien elinten toimintaa koordinoitaisiin käytännössä EU-tasolla uudessa riippumattomassa elimessä joka olisi vastuussa EU-tason finanssipolitiikasta ja -vakaudesta. Kyse olisi käytännössä siis yhteisen finanssiministeriön alusta jolla olisi alajaostoja jäsenmaissa (järjestely muistuttaa hieman tapaa jolla euroalueen keskuspankkijärjestelmä on rakennettu nykyään).
Lopuksi
Vaikka EU-komission ehdotus ei mene läheskään niin pitkälle kuin IMF:n malli, se viittaa suuntaan johon tulevat muutokset finanssipolitiikan säännöstön osalta saattavat kohdentua. Tulevissakin komission ehdotuksissa on melkoisella varmuudella odotettavissa kirjauksia, jotka edistävät EU:n oman finanssipolitiikan ja -ministeriön syntyä.
Myöntyminen komission ehdotusten neuvotteluissa vesitettyihin versioihin (esim. viestittämällä Suomen ”kriittistä suhtautumista”) johtaa parhaimmillaankin vain keskittymisen hidastumiseen eikä sen päättymiseen. Se on siis vain verkkaisempi tie kohti mm. eduskunnan budjettivallan käytännön supistamista. Sen joka tyytyy itsemääräämisoikeutemme häviämiseseen ei tarvitse tehdä mitään. Joka ei ole tällaiseen lopputulokseen tyytyväinen, hänen on syytä viimeistään nyt alkaa asettaa suostumiselleen erittäin selkeät ja vahvat rajat.