Tavalliseen tapaan virallisille presidenttiehdokkaille on median taholta annettu runsaasti tilaa esittää ajatuksiaan ja arvojaan. Tämän tarkoitus on tietenkin antaa valitsijoille mahdollisuus etukäteen arvioida eri ehdokkaiden toimintaa virassa. On ollut vaikeaa välttää huomaamasta, että kaikilla kärkiehdokkailla on ollut samanlainen käsitys seurattavasta turvallisuus- ja ulkopolitiikasta. Tulevaisuuden Suomi on esitetty erottamattomana osana EU:ta ja Natoa, minkä on arvioitu antavan valitsijoille riittävästi tietoa sitä, mitä tulevalta presidentiltä voidaan odottaa.
Tällaisen keskustelun henki näyttää olevan, että tulevat presidentinvaalit toimisivat jonkinlaisena kansan antamana sinettinä Suomen EU- ja erityisesti Nato-jäsenyydelle. Jälkikäteen voitaisiin siten torjua ajoittain esitettyä arvostelua jäsenyyspäätösten puuttuneesta avoimuudesta ja vaikutusarvioinnista. Vaikka arvostelu olisikin perusteltua, se voitaisiin todeta yhdentekeväksi koska kansa on jälkikäteen hyväksynyt ratkaisut valitsemalla ko. järjestöistä innostuneen ja niihin sitoutuneen presidentin.
Mielestäni tärkeämpi kysymys on kuitenkin, minkälaisiin ulkopoliittisiin haasteisiin presidentti voi tulevaisuudessa joutua vastaamaan. Tällöin voidaan käytännössä unohtaa ne haasteet ja valinnat jotka esiintyvät vakaiden järjestöjen sisällä. Oleellisia sen sijaan ovat ne haasteet jotka ovat riittävän suuria häiritsemään järjestöjen eheyttä ja vakautta.
Periaatteessa Suomella on tietenkin oikeus noudattaa varsin itsenäistä politiikkaa sekä EU:n että Naton sisällä. Tämä antaisi uudellekin presidentille periaatteessa tärkeän työkentän. Käytännössä Suomen päättäjille on kuitenkin osoittautunut ensiarvoisen tärkeäksi pysyä muiden jäsenmaiden ja instituutioiden hallinnon suosiossa. Suomi on erittäin harvoin edes harkinnut sitä, että se estäisi yksin järjestöjen päätöstä silloinkaan, kun ne merkitsevät Suomelle merkittäviä kustannuksia tai itsemääräämisoikeuden kaventumista.
Arvattavasti tämä mallioppilaana toimimisen rajoite houkuttelisi ja ohjaisi suuressa määrin myös tulevaa presidenttiä. Niin kauan kuin EU ja Nato toimivat säädöstensä puitteissa ja hallinnollisesti yhtenäisinä, Suomen ja maan presidentin turvallisuus- ja ulkopolitiikka noudattanee syntyviä linjauksia niiden laadusta, vaikutuksista ja sisällöstä riippumatta. Aitoon ulkopoliittiseen päätökseen olisi kuitenkin tilaa kun säädöksiä muutetaan ja varsinkin jos muutokset tai noudatettu politiikka johtaa jäsenten eroamisiin.
EU:ssa ehdotetaan laajoja ja unionin yhtenäisyyttäkin koettelevia uudistuksia siitä huolimatta, ettei edes aikaisemmin päätettyjä tavoitteita olla saavutettu (esim. tässä). Erityisen merkittävää on, että uusia jäsenmaita halutaan EU:n oman vaikutuspiirin vahvistamiseksi Venäjän vaikutusvallan kustannuksella. Ne ovat kaikki köyhiä, mikä ennakoi tulonsiirtojen ja yhteisvelan pysyvää kasvua nykyisten jäsenmaiden kustannuksella. Varallisuuden siirtojen ja muidenkin päätösten jouduttamiseksi halutaan unionin sisäistä päätöksentekoa tärkeissä asioissa muuttaa yksimielisyydestä enemmistövaltaan. Tämä rajoittaisi pysyvästi ja erittäin merkittävästi jäsenmaiden vaikutusmahdollisuuksia (vähentäen mahdollisuuksia vastustaa Suomelle vahingollisiakin ehdotuksia esim. tällaisia). Tämä koskisi erityisen kipeästi myötämielisenä mallioppilaana toimivaa jäsenmaata.
Uusi presidentti joutuu todennäköisesti suoraan ja epäsuorasti vaikuttamaan Suomen linjauksiin näissä kysymyksissä. Ei enää riitä vakuutus, etteivät tällaiset kysymykset ole ajankohtaisia. Ei myöskään voida enää pitää itsestään selvänä, että Suomen ja EU:n edut ovat samoja. Olisi hyvä ennen vaaleja tietää jokseenkin tarkkaan, mitä linjauksia tuleva presidenttimme kannattaa.
Lisäksi Naton eurooppalaisilla jäsenillä on edessään pitkäaikainen ja erittäin kallis elintasoa koetteleva varusteluohjelma. Ohjelma on tarpeen mm. odotuksia merkittävästi ylittävistä Ukrainan avustustarpeista johtuen. Ukrainan sota on myös osoittanut Nato-maiden omien sotatarvikevarastojen määrällisen ja laadullisen riittämättömyyden. Järjestön turvaverkoston uskottavuus lienee tämän takia heikkenemässä. Se saatetaan palauttaa vasta vuosien kalliiden tuotantolaitosten rakentamisen ja varastojen kasvattamisen jälkeen. Sodan ja siihen liittyvien sanktioiden myötä ovat lisäksi yhteydet moniin maihin heikentyneet.
Selkkaus on käymässä kalliiksi ei vain sen osapuolille vaan myös eurooppalaisille. Olisi ehkä vähitellen aika ryhtyä pohtimaan miten sellaista voitaisiin tulevaisuudessa estää. Ennen kaikkea olisi syytä saada siihen pikainen loppu.
Oppeja Ukrainan sodasta ja sen alkuvaiheista on tarjolla runsaasti (esim. tässä), mutta tärkein kysymys tästä lähtien lienee miten yhteydet Venäjään tulee järjestää. Naton turvatakuiden heikentyneellä uskottavuudella voidaan perustella sekä yhteyksien jatkuvaa jäädyttämistä että niiden asteittaista normalisoitumista. Suomelle ei ole ainakaan taloudellisesti yhdentekevää, mihin suuntaan yhteydet kehittyvät. Tältäkin osin olisi arvokasta, jos tuleva presidentti mahdollisimman selkeästi esittäisi ja perustelisi kantaansa jo ennen vaaleja.