Suomella edessään rajallisten resurssien aika

Suomi on järjestänyt itsensä lähivuosina vaikeasti hallittavaan tilanteeseen. Edessä on kolme tärkeinä pidettyä tavoitetta joita on vaikeaa samanaikaisesti toteuttaa. Turvallisuutta on nopeasti ja kalliilla lisättävä, koska on päätetty olla osapuolena suurvaltojen välisissä kiistoissa. Julkinen velanotto on saatava rajoitettua tilanteessa, jossa maamme edellytykset nopeuttaa tulojen kasvua monen talouden tarkkailijan mielestä ovat vähäiset. Kansalaisten elintaso ja elinolot on samalla turvattava jotta yhteiskuntarauha ja poliittinen vakaus säilyisivät.

On helppoa nähdä miksi nämä tavoitteet ovat vaikeasti yhteensovittavia.

Turvajärjestelyjen lisäys (sotavoimat, poliisi, varautumisjärjestelmät) vaatii merkittävästi resursseja eli rahalla hankittavia tuotteita ja palveluja. Jos velanottoa samalla rajoitetaan, on resurssit otettava vähentämällä muiden alojen rahoitusta (terveys, kulttuuri, koulutus, muut elinkustannukset). Jos tulokasvu on alhainen tai suurvaltasuhteet ovat tulehtuneita tulee tästä uudesta resurssijaosta helposti pysyvä olotila. Kansalaisten aineellista elintasoa on silloin ensin alennettava ja sen jälkeen pidettävä alhaisempana kuin se muuten voisi olla. Resurssien rajallisuus varmistaa, että muut tavoitteet kärsivät jos yhtä tavoitetta korostetaan.

Suomalaisten menot ovat ylittäneet heidän tulonsa melkein yhtäjaksoisesti yli kymmenen vuoden ajan. Merkittävä syy tähän on ollut julkisen sektorin jatkuva alijäämä (hyvä yleiskatsaus tässä) . Rauhaton kansainvälinen tilanne (Gaza, Taiwan, Ukraina) on lisännyt turvallisuuteen liittyvien menojen määrää. Kehitys EU:ssa ja erityisesti äskeinen yllättävä jäsenyys NATO:ssa kasvattavat menoja edelleen. Sotilaallisia velvoitteita on meillä lisätty samalla kun julkisen velanoton ylärajat ovat alkaneet hämärästi näkyä (esim. EU-säännöt, viime vuosina kasvanut korkoero Saksaan katso tässä).

Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että nykyisen hallituksen säästötoimenpiteet kohdistuvat muuhun kuin turvallisuusjärjestelyihin. On tietenkin sallittua pahoitella välineitä ja uskomusten paloa millä vastuulliset tahot tätä nyt tekevät. On kuitenkin ilmeistä, että edellinen hallitus tukijoineen ainakin osittain on luonut edellytykset ja paineet uudelle painotukselle. Pidemmällä aikavälillä on joka tapauksessa löydettävä siedettävä tasapaino kolmen tavoitteen välillä.

Miten voisi kuvitella että tarvittava tasapaino pyritään saavuttamaan?

Tasapainon lisäämisen halvin tapa on yksinkertaisesti muuttaa kansalaisten ajatusmaailmaa käsitteitä kehittämällä. Pyrkimys voisi olla sotilaallisen turvallisuuden nostaminen elintason osaksi etenkin lyhyellä aikavälillä ja nimenomaan alenevan taloudellisen turvallisuuden vastapainoksi. Määrittelemällä sotilaallinen valmius ja luottokelpoisuus entistä tärkeämmiksi osiksi laajasti ymmärrettyä elintasoa voidaan pyrkiä häivyttämään näiden tavoitteiden välistä ristiriitaa (laaja joustava määritelmä kansallisesta turvallisuudesta löytyy tästä). Uskottavuutta tietenkin vähentää oleellisesti se, että elämä Venäjän naapurina ei ole tuottanut turvallisuusongelmia suomalaisille moneen vuosikymmeneen.

Rahoituksen saatavuuden varmistaminen on muiden tavoitteiden täyttämisen edellytys. On mahdollista, ettei velkaantuminen EU:n yhteisrahoituksen muodossa välittömästi heikennä Suomen luottokelpoisuutta. Siinä tapauksessa voisi olla houkuttelevaa sitoutua yhteisvelkaan ja suurempaan EU:n omaan rahoitukseen esim. puolustuksen, sotateollisuuden ja vihreän siirtymisen rahoittamiseksi. Tätä jo ehdotetetaan ja annetaan ymmärtää, että yhteinen velka voi olla edellytys toimien EU-koordinaatioille ja selvillä säännöillä tehokaskin ( esimerkiksi tässä ja tässä).

Samalla Suomi tulisi kuitenkin käytännössä peruuttamattomasti sitoutuneeksi useiden EU-liittovaltion oleellisimpien rakennuspalikoiden pystyttämiseen (yhteinen puolustus, yhteinen sotateollisuus, yhteinen velka- ja finanssipolitiikka). Lisäksi on ainakin kahdesta syystä aihetta epäillä yhteisrahoituksen tehokkuutta. Elpymisrahaston varojen jako on edennyt hitaasti ja siihen liittyy ilmeisesti runsaasti epäselvyyksiä, mikä viittaa sekä komission että eräiden jäsenmaiden vaillinaiseen projektihallintaan. Jää myös selvittämättä miten suuret maat EU:ssa saataisiin pysyvästi luopumaan pyrkimyksestä varmistua siitä, että yhteiset säännöt ja varat käytetään etupäässä niiden kansallisten tavoitteiden edistämiseen. Selvää joka tapauksessa on, että Suomen oma päätösvalta monista omista asioista taas tulisi vähitellen katoamaan.

Tavoitteet voitaisiin myös pyrkiä tasapainottamaan tarkistamalla turvallisuuspolitiikan laajuutta, välineitä ja kustannuksia. Keskeistä olisi arvioida mitkä olisivat nimenomaan Suomeen kohdistuvat suorat uhat ja pyrkiä lieventämään juuri niitä. Jäsenyys EU:ssa ja NATO:ssa asettavat väistämättä rajoituksia Suomen ulko- ja puolustuspolitiikkaan, mutta rajoitukset ovat ymmärtääkseni usein joustavia ja voidaan osittain itse määritellä. Suomen kannattaisi uusien rajoitusten puitteissa edelleen näkyvästi pyrkiä avata kiistojen osapuolten välille keskustelua, itse luopua kärjekkäistä lausunnoista ja välttää toimia jotka jokin osapuoli todennäköisesti pitäisi vihamielisinä. Parhaassa tapauksessa tämä voisi vähitellen vähentää sotilaalliselle turvallisuudelle tarpeellisten resurssien määrää.

Suomen lähivuosien tarve löytää tasapainoa turvallisuuden, resurssipulan ja elintason välillä sattuu vaikean kansainvälisen tilanteen keskelle. Tukemamme länsimainen liitto on parhaillaan suurissa vaikeuksissa. Vaikeudet ovat sekä sotilaallisia (Ukraina, Yemen), taloudellisia (mm. BRICS) että moraalisia (mm. Gaza). Lisää jännitettä tuovat mm. epäilyt tulevasta kansainvälisestä rahoitus- ja talouskriisistä sekä kansalaisten jyrkkenevä eriarvoisuus. Näiden pulmien välttämiseksi tarvittaisiin nyt Suomessa valtiomiehiä/-naisia eikä vain poliitikkoja innokkaine tukijoukkoineen.

Toivotan kaikille lukijoille hyvää ja rauhallista vappua.