Kun riskeistä ei saisi puhua

Ukrainalaislähteet väittivät maan suorittaneen pari päivää sitten Venäjän vastaisen hyökkäyksen droonilla Suomen itärajan läheisyydessä. Aihe ei olympiauutisten keskellä saanut suomalaisessa mediassa merkittävää huomiota. Olympiakisojen avajaisissa vieraillessaan tuore Suomen presidentti ilmoittikin, ettei ole syytä mihinkään huoleen. Suomalaisten pitää vain tottua siihen, että meillä on sota rajoilla (esim. HS 29.7.2024 sivu A12).

Lausunto ei ainakaan vielä ole herättänyt ansaitsemaansa kiinnostusta mediassa. Tämä on valitettavaa, koska sen perustana oleva ajatustapa on huolestuttava. Lausunnon viesti näyttää olevan, ettei suomalaisten ole syytä eikä tarvetta huolestua kasvavistakaan ulkoisista riskeistä. Näistä riskeistä ilmeisimmät liittyvät taloudelliseen kehitykseen ja mahdollisten taloushäiriöiden seurannaisilmiöihin.

Riski näyttää käsitteenä olevan vaikea aihe julkisessa keskustelussa. Kysehän on tapahtumasta joka ei vielä ole toteutunut mutta joka jollain todennäköisyydellä voi toteutua tulevaisuudessa. Yritysmaailmassa ja julkisella sektorilla arvioidaan usein rutiininomaisesti vaihtoehtoisia kehityskulkuja tulevia toimia suunniteltaessa. Päätösten perustaksi valittu vaihtoehto edustaa päättäjien käsitystä siitä tulevaisuudesta, johon on syytä varautua.

Vaihtoehtojen esittäminen tehdyn päätöksen jälkeen käsitetään siksi usein päättäjien julkisena arvosteluna. Tämä onkin usein totta varsinkin politiikassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa jossa päätökset voivat perustua toiveisiin ja uskomuksiin eivätkä mahdollisiin riskeihin. Esimerkiksi Suomen ulkosuhteet perustuvat nyt paitsi vakaumukseen Venäjän epäluotettavuudesta myös luottamukseen länsimaiden vahvuudesta ja valmiudesta tarvittaessa uhrautua puolestamme (esimerkiksi tässä).

Nämä perusteet eivät ole riippumattomia länsimaiden taloustilanteesta. Lyhyt pohdinta länsiliittoumaan liittyvistä riskeistä ei anna kiistatonta luottamusta sen nykyisen politiikan kestävyydestä. Suomen päättäjien kannattaisi ehkä ottaa tämä huomioon ainakin lausunnoissaan.

Länsimaiden tulevaisuutta varjostavat vaikeasti hoidettavat talousongelmat. Todennäköisesti vaikein niistä on maailmalla yleistynyt velkaantuminen (tässä). Veloista pääsee eroon vain hitaasti tuloista säästämällä tai nopeasti konkurssien kautta. Säästöjä pitäisi löytää muualta kuin poliittisesti välttämättömiksi katsotuista kasvavista ase- ja sotakustannuksista tai vihreiden ohjelmien edellyttämistä valtavista investointimenoista (esim. tässä ja tässä). Tämä voi vaatia kansalaisten elintason laskemista esim. verotusta merkittävästi kiristämällä. Edelleen jatkuva sanktiotulva hidastaa talouskasvua ja vaikeuttaa siten säästöperäistä velanhoitoa.

Länsimaiden valuuttojen käyttö kansainvälisinä reservivaluuttoina on osaltaan helpottanut niiden velkaantumista. Vaikka euron käyttö on dollarin käyttöä vähäisempi on unioni silti hyötynyt valuuttansa asemasta. Tämän on nyt katsottu mahdollistavan huomattavan EU:n yhteisvelan liikkeeseen laskemisen (tässä).

Yhteisvelan taustalla on tietenkin pysyvä pyrkimys muuttaa unioni liittovaltioksi, mutta perusteeksi esitetään nyt välittömät rahoitustarpeet. Jäsenmaat eivät velkaongelmiensa takia pystyne samanaikaisesti rahoittamaan Ukrainan sotaa, suunniteltuja lisävarustelun kustannuksia sekä sovittuja vihreän siirtymän kustannuksia unionin normaalien menojen lisäksi. Myöskään ohjelmiin liittyviä poliittisia päätöksiä taikka aikatauluja ei ilmeisesti sovi muuttaa rahoitustilanteen helpottamiseksi. Yhteisvelka rasittaa käytännössä jäsenmaita ja niiden veronmaksajia vähintäin samalla hoitovelvoitteella kuin niiden oma velka, mutta tämä on mahdollista kirjanpidollisesti kätkeä.

Rahoitusomaisuuden hinnoittelusta päätellen keskimääräinen sijoittaja länsimaissa luottaa edelleen velkaongelman ratkeamiseen ilman konkurssivyöryä. Varsinkin Yhdysvalloissa osakekurssit ovat nousseet ennätykselliseen tasoon. Paluu historiallisesti normaaleihin hintoihin edellyttäisi niiden laskua kolmannekseen nykyisistä (tässä). Sellainen muutos ei voisi olla laajasti vaikuttamatta sijoittajien ja niiden rahoittajien vakavaraisuuteen. Häiriö siirtyisi samalla helposti maasta toiseen kansainvälistyneiden rahoitusmarkkinoiden takia ja voisi vaikuttaa kielteisesti länsimaiden keskinäiseen sitoutumiseen.

Velkaista länsiliittoumaa uhkaa rahoituskriisi joka voi syntyä hyvin monella tavalla ja johon ei ole helppoa lääkettä. Kriisin torjumista lisävelalla voi yllättävästi estää koti- tai ulkomaisen luottamuksen puute. Sen välttämistä säästämällä näyttävät pysyvästi vaikeuttavan heikko talouskasvu, sota ja monet poliittiset valinnat. On varsin erikoista, että valtion johto sellaisessa tilanteessa antaa ymmärtää, ettei riskejä tai vaihtoehtoja ole syytä Suomessa harkita.