Muutama vuosi sitten EU päätti helpottaa covidin seuraamuksia yhteisvastuullisen elvytysrahaston avulla. Nyt EU:ssa markkinoidaan taas yhteisvelkaa osana unionin vastausta uuteen kriisiin. Suomen hallitus on nähtävästi osallistumassa tähänkin yhteisvelkaan huolimatta valtionvelan rajoittamistarpeista ja eduskunnan kirjauksesta elvytysrahaston hyväksymisen ainutkertaisuudesta.
Venäjän aseellinen voitto Ukrainassa näyttää lähiaikoina yhä todennäköisemmältä. Valtaosalla EU-jäsenmaiden johtajistosta on halua muttei välineitä tämän ehkäisemiseksi. Komissio käyttää tapansa mukaisesti tilannetta hyväksi ehdottamalla jäsenmaille hanketta joka näyttää vievän kohti Euroopan liittovaltiota. Hankkeesta ja hallituksen linjasta on jo alustavasti ilahduttukin (esim. tässä). Kansalaisten eli velkasitoumuksen viime käden lunastajien olisi nytkin ehkä syytä tarkemmin harkita tämän yhteisvelkahankkeen mielekkyyttä.
Vastoin useimpien jäsenmaiden aikaisempia odotuksia ja toiveita näyttää Venäjän aseellinen voitto Ukrainassa lähiaikoina yhä todennäköisemmältä. Kuten aikaisemmassa kommentissani kirjoitin on yhä useammin myönnetty, ettei länsiliittoumalla ole riittävästi asevarastoja ja -tuotantoa tämän estämiseksi. Yhdysvaltojen tuki on lisäksi tullut entistä epävarmemmaksi. Komissio ja Venäjää uhkana näkevä EU-jäsenmaiden johtajisto katsovat, että mittava, kiireellinen ja kallis asevarustelu on tarpeen tilanteen hallitsemiseksi.
Tällä hetkellä tarpeelliseksi arvioitu varustelutaso rahoitustarpeineen (EU-arvio 500 – 1000 mrd euroa kymmenelle vuodelle) ei välttämättä ole riittävä. Asevarustelu saattaakin muuttua kierteeksi, jossa osapuolet pyrkivät vastaamaan ja myös ylittämään vastapuolen saavutukset. Tehokas ohjustorjunta on ilmeisesti vielä jopa keksimistä vailla. Varustelu kyllä lisää työllisyyttä muttei kansalaisten elintasoa parantavien tuotteiden saatavuutta. Kierteen vaikutusta kansalaisten turvallisuuden tunteeseen voi myös epäillä. Asetehtaat toimivat aina osittain julkisen talouden varassa, mikä kasvattaa myös julkisen lisävelkaantumisen todennäköisyyttä.
On myös syytä muistuttaa, että yhteisvelka korkoineen on veronmaksajien rasite yhtä lailla kuin kansallinen velka. Tämä pätee riippumatta siitä, miten velka, ehkä poliittisista syistä, tilastollisesti ja kirjanpidollisesti käsitellään ja markkinoidaan. Yhteisvelan korko on usein suhteellisen edullinen verrattuna varsinkin velkaisen maan kansallisen velan korkoon. Matalampaan korkoon liittyy kuitenkin riski. Velalliset joutuvat yleensä hoitamaan myös niiden osuudet, jotka esim. rahoitusvaikeuksien takia eivät itse suoriudu takaisinmaksusta.
Yhteisvelkaan liittyy myös yhteisiä päätöksiä varojen käytöstä. Tässä tapauksessa lienee kyse mm. siitä, missä jäsenmaissa unionille tarpeellisiksi katsotut eri varusteluhyödykkeet tuotetaan. Suurilla jäsenmailla on tällaisissa asioissa käytännössä etuasema unionissa. Voidaan myös kohtuudella olettaa, että turvallisuussyistä suurimmat, tärkeimmät ja haavoittuvimmat (ehkä arvokkaimmat?) hankkeet toteutettaisiin kaukana unionin selkkauksissa erityisen uhanalaisista rajaseuduista. Silti rajaseudut (ml. Suomi) osallistuisivat näidenkin hankkeiden rahoitukseen.
Tilanne muistuttaisi surullisen kuuluisaa elvytysrahastohanketta, jonka menot merkittävästi ylittivät tulot (3 mrd eurolla) muutenkin nopeasti velkaantuvan Suomen osalta. Yhteishanke on sittemmin odotetusti potenut suuria vaikeuksia toteutumisvaiheessaan mm. komission rajallisen suunnittelu- ja valvontakyvyn takia (esim. tässä). Myös tässä uudessa hankkeessa komissio halunnee näytellä merkittävää poliittista roolia ilman tuotantorakenteen kehittämistä tukevaa syvää omaa asiantuntijuutta. Kalliiden virheratkaisujen ja tehottomuuksien riski on siten tässäkin ilmeinen.
Yhteisrahoitukseen nojaavan keskittymisen sijaan olisi mahdollisuuksien rajoissa pyrittävä käyttämään taloudellisia houkuttimia yritysten tuotannon ja kehittämistyön ohjaamiseksi. Oleellista olisi pitkäaikaisilla julkisen vallan hankitasopimuksilla edistää yhteensopivuutta, soveltuvuutta paikaillisiin oloihin sekä tuotannon tehokkuutta. Tärkeää olisi myös varmistaa tuottajien välinen kilpailu kustannusten rajoittamiseksi ja tuotteiden laadun ylläpitämiseksi. Tämä olisi todennäköisesti helpompi toteuttaa kansallisen rahoituksen ja päätöksenteon puitteissa. Samalla jäisi jokaisen jäsenmaan sisäiseksi asiaksi se, miten rahallisesti tasapainoilla kansalaistensa siviili- ja sotilastarpeiden välillä.