En ole ulko- tai turvallisuuspolitiikan asiantuntija. Enää ei kuitenkaan ole mahdollista arvioida talouden ja talouspolitiikan vaihtoehtoja huomioimatta muuttuvan geopoliittisen tilanteemme asettamia vaatimuksia. On siis yritettävä määritellä omia olettamuksiaan tästä sekä hahmotella niiden yleisiä vaikutuksia EU:n ja Suomen taloudelliseen ja poliittiseen tilanteeseen.
Yhdysvalloissa on nyt vallassa hallinto joka näyttää avoimesti keskittyvän maan oman lyhyen ajan edun ajamiseen. Siihen liittyy maan lähialueiden sitouttaminen tiukemmin Yhdysvaltain välittömään vaikutuspiiriin (Grönlanti, Kanada, Panama). Uusi hallinto haluaa keskittyä kilpailemaan Kiinan kanssa, pyrkii mukauttamaan muutkin ulkosuhteensa sen mukaan ja yrittää rajoittaa muualla käytettyjä resurssejaan ja sitoumuksiaan.
Sotilaallisesti kehittyneelle ja runsaasti luonnonresursseja omaavalle Venäjälle tarjotaan ehkä hyvä ja taloudellisestikin kannattava vaihtoehto voimistuvalle liitolle Kiinan kanssa. Sotilaallisesti heikko ja resurssiköyhä liittolainen Eurooppa saa ostaa turvalisuustukea Yhdysvaltain ehdoilla. Venäjä-pelkonsa takia siltä voi vaatia entistä korkeammat hinnat.
Eräät kommentoijat katsovat, ettei kyseessä todellisuudessa ole Yhdysvaltain tavoitteiden merkittävä muutos. Muutokset koskevat vain tapaa esittää maan perinteisiä tavoitteita. Silti muutoksella on seuraamuksia niin kauan kuin eurooppalaisten luottamus liittolaisensa uskollisuuteen pysyy entistä heikompana.
Eurooppa on määritellyt Venäjän suurimmaksi välittömäksi turvallisuusongelmakseen. Usko venäläisten pysyviin valtapyrkimyksiin on laajalle vaikkakin epätasaisesti levinnyt. Venäjä itse näkee, että Ukrainan sota selittyy länsiliittouman laajentumisella ja sen kieltäytymisellä sopimaan uudesta eurooppalaisesta turvajärjestelystä. Historiallisesti Venäjä onkin ollut altis laajoille hyökkäyksille (esim. tässä). Tätä näkemystä tukevien mukaan uskottava rajavaltioiden puoluettomuus saattaisi ehkä oleellisesti vähentää jännitystä osapuolten välillä.
Varsinkin Euroopan rajavaltiot (Baltia, Puola, Suomi, ehkä muutkin Pohjoismaat) ovat kuitenkin vakuuttuneita Venäjän pysyvistä hyökkäysaikeista. Olisi parasta estää odotettavissa oleva hyökkäys ennakkoon. Siihen eivät sopimukset riitä, vaan pitää voida osoittaa olevan valmis käyttämään voimakasta asevoimaa. Tehokas ja uskottava ydinasepelotekin on siksi tarpeen.
Euroopassa ei kuitenkaan enää uskota Yhdysvaltain ehdottomaan valmiuteen puolustaa liittolaisiaan. Valmiushan on selostettu ehdolliseksi mm. sille, että eurooppalaiset varustautuvat riittävästi. Lisäksi heidän tulisi mieluiten myöntää Yhdysvalloille taloudellisia etuja ja tukea maan politiikkaa Kiinan suhteen. Rauhattomuutta ylläpitää se, että Yhdysvaltojen uusiin lupauksiin ei edes Euroopassakaan täysin luoteta.
Eurooppalaisten nykyisten johtajien lopputulema tästä näyttää olevan yksinkertainen ja selkeä: Yhdysvaltain ja Venäjän voimapolitiikan vallitessa on Euroopan kasvatettava asevoimaansa ollakseen varteenotettava toimija omalla alueellaan. Länsiliittouman uskottavuuden rakoiltua tämä edellyttäisi oman aseteollisuuden merkittävää laajentamista, aseteknologian voimakasta kehittämistä ja armeijoiden kasvattamista.
Aseistautumisen mittakaava riippuisi ainakin osittain siitä, päättääkö Eurooppa sopia vai vastustaa uutta turvallisuusjärjestelyä Venäjän kanssa. Nykyiset eurooppalaiset hallitukset näyttävät suosivan tällaisten järjestelyjen vastustamisen viitaten Venäjän epäluotettavuuteen. Se merkitsee varustelumenojen voimakasta kasvua etenkin seuraavan vuosikymmenen aikana.
Valtiot kustantaisivat varustelun ja yksityiset yritykset hoitaisivat pääosin sijoitukset tarvittaviin tuotantolaitoksiin. Kasvavat puolustusmenot on rahoitettava joko velkaa kasvattamalla, veroja korottamalla ja/tai muita budjettimenoja karsimalla. Asetuotanto nostaa työllisyyttä muttei kansalaisten elintasolle tärkeiden siviilituotteiden tai -palveluiden tarjontaa. Tästä johtuva inflaatio heikentää kansalaisten tulevia reaalituloja.
Useita arvioita on esitetty EU:ssa lähivuosina tarvittavan varustelun kustannuksista. Näyttää siltä, että julkisuudessa mainittu BKT-osuuden nostaminen 3-5 prosenttiyksikköön kattaisi toistaiseksi nämä arviot. Puolustukseen käytettäisiin tällöin vuosittain noin 520 – 860 mrd euroa. Vuonna 2024 käytettiin puolustukseen EU:ssa keskimäärin 1.9 prosenttiyksikköä eli 326 mrd euroa (tässä). Suomen valtion puolustuksen lisämenot olisivat suhteellisesti pienemmät eli 2 – 7 mrd vuodessa.
Arviot varustelumenojen kasvattamistarpeesta ovat kuitenkin hyvin epävarmoja ja todennäköisesti alimitoitettuja. Vuosittaisiin kustannuksiin pitää vielä lisätä korkomaksut jos kyse olisi velaksi varustautuminen. Uusien asejärjestelmien (esim. Oreshnik) torjunta saattaa vaatia vielä keksimättä olevia mutta todennäköisesti kalliita torjuntamenetelmiä. Jos menojen lisäys synnyttäisi kansainvälisen varustelukierteen nousisivat kustannusarviot vieläkin suuremmiksi. Menot taas pienenisivät jos voitaisiin sopia aserajoituksista Venäjän ja Yhdysvaltain kanssa.
Lisäksi eurooppalaiseen varusteluun tulevat vähitellen väistämättä kuulumaan myös ydinaseet käyttöjärjestelmineen Yhdysvaltain ydinpelotteen tilalle. Maan joka ei ole valmis alistumaan toisen määräysvaltaan on viime kädessä harkittava oman ydinaseen kehittämistä. Edessä olisi tällöin vaihtoehtoina joko Euroopan liittovaltion synnyttäminen (ja Ranskan valmius luovuttaa ydinaseensa sen käyttöön) tai yksittäisten muidenkin maiden ydinaseen hankinta parin vuosikymmenen kuluessa (ainakin Saksa).
Korkea ja edelleen kasvava velkaantuneisuus on jo nyt ongelma useille unionin jäsenmaille. Harva hallitus voi kiristää verotusta ja alentaa siviilimenojaan usean BKT-prosentin verran, eli ainakin osa uudesta varustelusta rahoitettaneen lisävelalla. On realismia olettaa, että yhteistä velkaa ja yhteisiä hankkeita EU:ssa hyödyntäisivät etenkin suuret ja velkaantuneimmat maat. Ei myöskään ole odotettavissa, että uudelle aseteollisuudelle tärkeitä laitoksia perustettaisiin EU:n haavoittuville rajaseuduille. Rajaseudun maiden (ml. Suomi) halutaan silti osallistuvan niiden kustannuksiin.
Edellä olevan arvion mukaiset näkymät EU:n ja Suomen lähitulevaisuudelle eivät ole erityisen ruusuisia. Julkiset menot ja velkaantuminen kasvavat unionissa, mutta kansalaisten elintasoa kohottamatta. Lisäsijoitukset ja -työllisyys keskittyvät unionin keskeisiin osiin mutta kohonneista riskeistä erityisesti kärsivät rajaseudut saavat tyytyä osallistumaan hankkeiden rahoitukseen. Yhteisrahoitusta ja liittovaltiota pyritään monelta taholta edistämään tällaisten tasapainottomuuksien peittämiseksi. Raha- ja finanssipoliittinen liikkumavara aseistautuvassa Euroopassa supistuu joka tapauksessa merkittävästi lähitulevaisuudessa. Suomalaiset saavat tottua vielä uusiin valtion menojen säästökuureihin monen vuoden ajaksi.