Velkaantuminen on hyväksi kun sen takaisinmaksuun korkoineen riittävät joko velallisen pysyvät tulot (usein kotitaloudet ja julkinen valta) tai rahoitettavan hankkeen synnyttämät uudet tulot (usein yritykset ja joskus julkinen valta). Muu velkaantuminen johtaa vähitellen kierteeseen joka katkaisematta aiheuttaa maksukyvyttömyyden. Suomen valtio ja sen seurauksena yhä useampi suomalainenkin on parhaillaan sellaisen kierteen alkukierroksilla.
Suomen velkaantumisen erilaiset syyt ovat hyvin tiedossa. Heikko talouskasvu on rajoittanut tulonmuodostusta ja myös verotuloja jo vuosikymmenen ajan. Keskuspankkien mahdollistamaa matalan korkotason jaksoa käytettiin heikkotuottoisten hankkeiden rahoittamiseen. Koronahäiriö aiheutti merkittävästi valtion lisämenoja sekä itse torjuntamallin että valtion laajan rahoitusavun takia. Jäsenyys NATOssa on edellyttänyt varustelumenojen kasvattamista ja se jatkuu vielä pitkään. Myös EU-jäsenyys (esim. elvytysrahastoon osallistuminen) on merkinnyt ja merkitsee käytännössä sitoutumista aina uusiin maksuvelvoitteisiin. Korkojen normalisoituminen aiheuttaa lisää menoja.
Monet näistä syistä voidaan luokitella sellaisiksi, joihin Suomen viranomaiset eivät pysty tehokkaasti vaikuttamaan (kasvu, korot, ehkä väestönkasvu). Eräät niistä taas ovat sellaisia, joihin viranomaiset ovat poliittisesti sitoutuneet pitkälle tulevaisuuteen (EU, euro, NATO). Viime kädessä velkaantuminen kuitenkin selittyy sillä, etteivät päättäjämme ole antaneet arvoa budjetti- eli velkakurin ylläpitämiselle. Velanotto on aina vapaaehtoista (pl. sotilaallinen pakottaminen) eli velkaantuminen on valtionkin tasolla mitä selvimmin tietoinen valinta.
Suomen jatkuva velkaantuminen alkoi voimakkaana suuren finanssikriisin myötä vuonna 2008 ja nopeutui vielä vuonna 2019 (tässä). Julkisen vallan tuloja alensivat mm. elektroniikka- ja paperiteollisuuden vaikeudet ja yritysten hitaat sopeutustoimet (tässä), tuottavuuden hidas kasvu sekä aleneva verotus. Menoja taas ovat ylläpitäneet väestön vanhenemisesta johtuneet sosiaali- ja terveysmenojen lisäys ja viime vuosina koronapolitiikan kustannukset ja ulkopolitiikan muutokseen liittyvät kustannukset (NATO, talouspakotteet, Ukraina). Velanottoa on myös viime vuosina lisännyt valtion likvidien varojen kasvu (tässä).
Lisääntyvä velkaantuminen on toistaiseksi vaikuttanut vain vähän Suomen valtion maksettavaan lainakorkoon. Tämä viittaa siihen, että sijoittajat edelleen uskovat lainojensa palauttamiseen korkojen kanssa sovitun mukaisesti. Sen takia ei kuitenkaan ole syytä velkaongelman vähättelyyn koska sijoittajien odotukset saattavat monesta eri syystä muuttua nopeastikin. Syyt voivat liittyä Suomen talous- tai yleispoliittisen tilanteen kehitykseen mutta saattavat yhtä hyvin perustua kansainvälisiin tapahtumiin. Tärkeä syy odotusten muutoksille olisi mm. huoli viranomaisten heikentyvästä kyvystä tai halusta rahoitusjäämien hallintaan.
Suomalaista velkaantumista ei pidä nyt hidastaa jotta estettäisiin uhkaava velkakriisi vaan siksi, ettei usko Suomen luottokelpoisuuteen pääsisi heikentymään. Sellainen heikennys johtaisi täällä korkojen pysyvään nousuun, talouskasvun lisäheikennykseen ja väestön vaurauden ja hyvinvoinnin hyvin pitkäaikaiseen laskuun. Luottamuksen ylläpitämiseksi pysyvästi olisi mielestäni myös tärkeää, että budjettialijäämiä ja velkaantumista rajoitetaan omin toimin ja tahdoin eikä esim. EU:n jonkin pakottavan vakauttamisprosessin tuloksena. Tämä edellyttäisi vaalikausien yli toimivaa ja selkeästi näkyvää puolueiden yhteisymmärrystä.
Sellainen yhteisymmärrys on ainakin periaatteessa saavutettavissa vaikka puolueilla edelleen olisi hyvinkin erilaiset painotukset omissa finanssipoliittisissa ohjelmissa verojen ja menojen kohdentamisesta. Jotta kansalaiset tällöin säästyisivät suurista vaihteluista vero- ja tukikohtelussa olisi hyväksi, jos puolueet löytäisivät keinon sietää kompromisseja asioissa joiden suhteen vallitsee suurta erimielisyyttä. Sentyyppiset asiat ovat esim. verojen suuruus ja progressio, koulutus- ja kulttuurituet ja tulevaisuudessa ehkä varustelumenot. Voi kuitenkin olla, että poliittisten suhdanteiden mukaan voimakkaammin tempoileva finanssipolitiikka onkin yhteisen pitävän rahoituskehyksen eräs hinta.