Julkinen keskustelu EU:n kriisipolitiikan onnistuneisuudesta on hiljaisen kauden jälkeen taas vilkastunut Suomessa. Taustalla on suomalaisen talouskomissaarin Olli Rehnin kriittiset näkemykset Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) tuoreeseen selvitykseen[1]. Selvitys osoittaa, että finanssipolitiikan kiristyminen EU:ssa on johtanut suurempiin tulonmenetyksiin kuin kriisinhoitajat (EU-komissio, EKP ja IMF) alun perin odottivat.
Selvityksessä mainitaan mahdollisia syitä tähän: Kun lyhyitä korkoja ei enää ole voitu elvytyksen yhteydessä laskea jää tärkeä yksityisen kysynnän tuki käyttökelvottomaksi. Kysynnän vähentäminen näyttää eräiden selvitysten mukaan vaikuttavan enemmän tuotantoon jos taloudessa on runsaasti käyttämätöntä tuotantokapasiteettia. Tulonmenetykset vaikuttavat kotitalouksien käyttäytymiseen enemmän jos heidän odotuksensa tulevista tuloistaan heikentyvät.
Mainitut syyt osoittavat, että finanssipolitiikan vaikutusten arviointi ei ole yksinkertaista ja saattaa edellyttää melkoista harkintaa. Vastoin kirjoittajien nimenomaista varoitusta[2] on mediakeskustelu niin Suomessa kuin muuallakin kuitenkin odotetusti siirtynyt suoraan kysymykseen, eikö tämä todista elvyttävämmän finanssipolitiikan välttämättömyyttä. Myös komissaari näyttää langenneen tähän.
Finanssipolitiikan elvyttävää vaikutusta voidaan tietenkin edistää yleisellä valtion menojen lisäyksellä tai tulojen vähentämisellä. Tämä edellyttää, että valtio saa jostakin lainaa ja on valmis lisävelkaantumiseen. Yksityisten euromaiden osalta rahoitus on yritetty järjestää muiden euromaiden toimesta sekä suoraan että euromaiden vastuulla olevien laitosten (EKP, EVM) kautta. Jos kyse on koko euroalueesta, on taas ulkopuolisten maiden rahoitettava lisäkysyntä tai sen on tapahduttava EKP:n rahoituksen turvin.
Vaihtoehtoisesti voidaan yrittää löytää ne finanssipolitiikan meno- ja tuloerät joiden elvyttävä vaikutus on muita suurempi. Uskoakseni vallitsee melko laaja yksimielisyys siitä, että vaurauden lisääntyminen pitkällä aikavälillä edellyttää nimenomaan sijoituksia osaamiseen ja tuotantolaitoksiin. Mitä tämä edellyttää finanssipolitiikan sisällöstä lyhyellä aikavälillä on kaikkea muuta kuin ilmeistä, etenkin kun sijoituksia tekevät yritykset käyttävät varansa täysin vapaasti. Joka tapauksessa tarvitaan luottamus sijoitusten tulevaan kannattavuuteen jotta niitä ryhdyttäisiin toteuttamaan.
Toive elvyttävämmän finanssipolitiikan tehokkuudesta perustuu viime kädessä toiveeseen yksityisen sektorin luottamuksen palautumisesta. Toivotaan, että kotitaloudet ja yritykset uudestaan alkavat finanssipolitiikan elvytyksen myötä luottaa siihen, että tulevat tulot ovat nykyistä varmempia. Toivotaan lisäksi, että luottamus palaa ennen kuin elvyttävämpi finanssipolitiikka johtaa uusiin vaikeuksiin rahoitusmarkkinoilla.
Elvyttävämmän finanssipolitiikan aiheuttamia perustavan laatuisia tulevia vaikeuksia/riskejä voi olla ainakin kaksi. Jos EKP pitäisi kiinni EU:n perussopimuksessa määritellystä tehtävästään inflaation rajoittamiseksi, saattaa euroalueen velkaantuvia valtioita kohdata lisääntyvät rahoitusvaikeudet nousevine korkoineen. Jos taas EKP päättäisi jatkaa rahoitustaan periaatteessa rajattomasti, saattaa inflaatio johtaa euron arvon heikentymiseen. Tämäkin nostaisi markkinakorkoja ja heikentäisi samalla euromääräisten joukkovelkakirjojen ja muiden rahasaatavien arvoa.
Lyhyellä aikavälillä elvyttävämpi finanssipolitiikka voi näyttää houkuttelevalta ja ongelmia eteenpäin siirtävältä vaihtoehdolta. Pidemmällä aikavälillä siihen liittyy huomattavia riskejä talouspolitiikan, euron ja myös euroalueen kasvuedellytysten päätymisestä umpikujaan.
[1] Löytyy osoitteesta http://www.imf.org/external/pubs/ft/wp/2013/wp1301.pdf.
[2] Selvityksen sivulla 20.