Suomessakin nähdään joskus väitettävän, että tiukempi liitto olisi ratkaisu finanssikriisiin. Tämä väittämä esitetään sekä budjetti- eli finanssiliitosta että pankkiliitosta. Molemmassa tapauksessa näytetään uskovan, että päätösvallan siirto eurotasolle tuottaisi parempaa viranomaistoimintaa. Euroalueen yhteinen ”finanssiministeri” tai yhteinen pankkivalvoja tekisi siten parempia päätöksiä kuin kansalliset finanssiministerit tai kansallinen valvoja.
On epäilemättä totta, että yhteisten viranomaisten pitää periaatteessa katsoa kokonaisuutta enemmän – ja siten paremmin – kuin yksittäisen jäsenmaan viranomainen. Varsinainen kysymys onkin, tuleeko tämä tapahtumaan myös käytännössä eikä vain periaatteessa. Pystyykö yhteinen viranomainen siis havaitsemaan ongelmia – esim. ylivelkaantumista tai pulmia pankkien riskienhallinnassa – paremmin tai nopeammin kuin kansallinen viranomainen? Ja jos pystyy, toimiiko yhteinen viranomainen ripeämmin ja tehokkaammin kuin kansallinen viranomainen?
Ei ole merkkejä siitä, että liittovaltion rahaviranomaiset olisivat pystyvämpiä kuin muiden valtioiden viranomaiset. Nykyisen globaalin finanssikriisin syntyminen on mielestäni siitä hyvä esimerkki. Samanlainen tietämättömyys, huolettomuus ja toimimattomuus vallitsivat sekä yksittäisten euromaiden, euroalueen instituutioiden että esim. liittovaltio USA:n viranomaisten keskuudessa. Kriisiä ei estetty koska sen tuloa ei juuri missään nähty eikä varoittavia merkkejä osattu tai haluttu tulkita oikein.
Ei myöskään ole merkkejä siitä, että liittovaltion viranomaiset osaisivat paremmin ennakoida ja estää ylivelkaantumista kuin muilla tavoilla riippuvaisten maiden viranomaiset. Siten USA:n valtio on yhtä velkaantunut suhteessa BKT:seen kuin euroalueen valtiot keskimäärin. Velkataakka on suurempi kuin esim. Saksan ja Suomen mutta onneksi pienempi kuin Kreikan ja Italian. Samaa pätee yksityissektorin velkaantumiseen – liittovaltio ei siinäkään ole osoittautunut esteeksi ongelmien synnylle.
Kannattaa muistaa, etteivät ”viranomaiset” voi toimia viisaammin kuin niiden virkoja hoitavat ihmiset. Jotta viranomaisen toiminta muuttuisi paremmaksi, pitäisi jotenkin varmistaa, että sen johto ja henkilöstö muuttuisi valveutuneemmaksi, osaavammaksi ja aloitteellisemmaksi. Miten tämä alituisesti vaikea ja tärkeä tehtävä voidaan suorittaa, on kaikkea muuta kuin selvä. Selvää on kuitenkin, etteivät siinä auta euroalueen keskustelussa suosittu lisäsääntely, organisaatiomuutokset tai päätösvallan siirto paikasta toiseen.
Erityisen huolestuttavaa on kuitenkin se, että sekä viranomaiset että yksityiset päättäjät niin kauan pystyivät olemaan huomaamatta kasautuvia ongelmia maailman rahoitusmarkkinoilla. Tämä koskee kansainvälisiä järjestöjä (BIS:iä ehkä lukuun ottamatta), ministeriöitä, keskuspankkeja, rahoitusvalvojia, finanssilaitoksia, akateemisia ja monia muita. Sääntelyssä ei myöskään ollut merkittäviä puutetta, vain sen soveltamisessa. Vaikuttaa siltä, että vakauden ylläpito vaatisi pikemminkin rahoitusmarkkinoiden rakenteiden muuttamista kuin lisää sääntelyä ja viranomaistoimintaa. Tästä on käynnissä keskustelu etenkin USA:ssa ja Englannissa, mutta ideaa vastustetaan kovasti mm. finanssilaitosten puolelta.
Lisäintegraation ja liiton vaatiminen parempien viranomaisten ja päätösten saamiseksi ei siten ole vakuuttava. On varsin mahdollista, että kyse onkin muusta. Riittävän syvä integraatio kyllä takaa sen, että liittovaltio voisi tukea eräiden jäsenmaiden pankkeja tai budjetteja kysymättä muilta jäsenmailta tai äänestäjiltä lupaa. Syvemmän integraation kannattajia on sen takia monenlaisia. Saksa vaatii liittokehitystä sen takeeksi, ettei tukitarvetta muissa jäsenmaissa enää syntyisi. Euroalueen ongelmamaat taas haluaisivat mieluiten syvempää integraatiota tarvitsemansa tuen varmistamiseksi mutta ilman Saksan toivomia takeita.
Molemmat leirit haluavat siten omien etujen mukaisen integraation. Lopputuloksena näissä tilanteissa on useimmiten ollut liikkumavaraa antava kompromissi. Tämänkin takia on siten varsin epäselvää olisiko mahdollisen liittotasoinen talouspolitiikka käytännössä yhtään viisaampi kuin sen jäsenmaiden.
Olisi hyödyllisempää, jos euroalueella nyt keskityttäisiin luottokelvottomiksi arvioitujen valtioiden ja pankkien hoitoon, eikä vallan toista agendaa palvelevan lisäintegraation tavoittelemiseen.