Vuonna 2010 tunnetut ekonomistit Reinhart ja Rogoff julkaisivat tutkimuksen jonka mukaan maan korkea velkaantuneisuus johtaa reaalikasvun alenemiseen[1]. Tulos oli melko samanlainen sekä kehittyneille että kehittyville maille. Erityisen mielenkiintoinen oli huomio, että julkisen velan kasvaessa yli 90% maan BKT:sta kasvu aleni erityisen merkittävästi. Eräät talouspolitiikan päättäjät ovat viitanneet tähän tulokseen vaatiessaan velkaantumiskehityksen lopettamista kestävän kasvun edellytyksenä.
Äskettäin samat tiedot on tarkistettu toisten tutkijoiden toimesta[2] ja huomattiin, että tulokset perustuivat osittain virheellisiin laskelmiin. Eräät havainnot olivat jääneet laskelmissa huomiotta, ilmeisesti vahingossa mutta ikävästi esitettyjä johtopäätöksiä tukevasti. Lisäksi tulosten selvyys riippui siitä, miten velkaantuneisuus mitattiin. Sen sijaan että olisi löydetty äkillinen kasvun aleneminen velkaantumisen noustua yli 90% löydettiin ”vain” melko tasainen kasvun hiipuminen.
Julkisessa keskustelussa tarkistettuja laskelmia on käytetty lisääntyvästi todisteena siitä, ettei jatkuva velkaantuminen olekaan kasvulle merkittävä ongelma. Euroalueen kriisimaiden tulisi siksi keskittyä taloudellisen toiminnan ja kasvun tukemiseen eikä velkaantumisensa rajoittamiseen. Tällainen viesti lienee näiden maiden päättäjille poliittisesti varsin mieluisa jos vain rahoittajasta päästäisiin sovintoon.
Lisävelkaantumisen salliva politiikka vaatisi euroalueen tukirahoituksen ja EKP:n lainarahoituksen ehkä merkittävää kasvattamista nykyisestään. Velan yhteisvastuu lisäintegraatioineen sekä EKP:n suora ja epäsuora lainaustoiminta kasvaisivat vastaavasti. Myös julkisesti tuetun kysynnän määrä kasvaisi lyhytaikaisesti kun julkiset menot ja tulonsiirrot tukisivat talouden juoksevia menoja. Kestävää kasvua ei kuitenkaan saavuteta kuluttamalla tai rakentamalla urheiluhalleja velaksi. Pysyvästi suurempi tuotanto- ja tulotaso saavutetaan vain kannattavaa toimintaa kasvattavien hankkeiden kautta.
Keskustelussa ei siksi kannattaisi unohtaa selvitysten mielestäni tärkeintä antia: Kukaan asianosainen ei ole kieltänyt, etteivät korkea velkaantuneisuus ja matala kasvu yleensä esiintyisi samanaikaisesti. Kukaan ei ole myöskään väittänyt, että velkataakka olisi ainoa tai edes merkittävin kasvuun vaikuttava seikka[3]. Pitkäjänteisen ja kannattavia hankkeita painottavan toiminnan ja talouspolitiikan tarve kaikissa olosuhteissa sen sijaan korostuu.
Korkea velkaantuminen rajoittaa velallisten valtioiden, yritysten ja kotitalouksien liikkumavaraa. Se pakottaa päätöksiin jotka tyydyttävät ennen kaikkea nykyisten ja tulevien rahoittajien tarpeita ja aikatauluja. Se heikentää kykyä selviytyä ennakoidun toiminnan häiriötiloista. Velkaantuneisuuden lisääntyessä riski yllättävien ja normaalia toimintaa häiritsevien rahoitusongelmien esiintymisestä kasvaa.
Tulee mieleen, ettei tämä ehkä ole toimintaympäristö joka nimenomaan edistäisi kasvulle välttämättömiä pitkäjänteisiä ja kestäviä sijoitushankkeita.
[1] Selvitys on löydettävissä osoitteesta http://www.nber.org/papers/w15639.pdf?new_window=1.
[2] Ensimmäinen kritiikkiä esittävä paperi löytyy osoitteesta http://www.peri.umass.edu/236/hash/31e2ff374b6377b2ddec04deaa6388b1/publication/566/.
[3] Itse asiassa sekä alkuperäinen että kriittinen selvitys osoittavat erittäin huomattavaa hajontaa velkaantuneisuuden ja kasvun väitetyn yhteyden välillä. Tämä merkitsee, että kasvun edistäminen sekä velkaa lisäämällä että sitä vähentämällä voi olla mahdollista, kulloinkin muista olosuhteista riippuen.