Tällä hetkellä kaikki suurten länsimaiden keskuspankit harjoittavat äärimmäisen kevyttä rahapolitiikkaa. Politiikka palvelee useita hyvin lyhyen aikavälin tavoitteita: Matalat korot tukevat monien heikkokuntoisten pankkien voittoja ja auttavat syntyneiden tappioiden kattamisessa. Samalla varmistetaan ylivelkaantuneiden valtioiden rahoitusta ja luodaan tilaa niiden lisävelkaantumiselle. Samoin tuetaan myös yksityisen sektorin velkaantumista ja kysyntää säästämisen kustannuksella ja painetaan turvallisten sijoitusvaihtoehtojen tuottoa kohti nollaa. Tukemalla osakkeiden ja joukkovelkakirjojen hintoja pyritään luomaan kuvaa vakavaraisesta rahoitusjärjestelmästä ja sijoittajakunnasta sekä luottamusta siihen.
Vakuuttavaa näyttöä ei ole siitä, että tällainen rahapolitiikka hyödyttäisi merkittävästi tuotantoa tai työllisyyttä. Matala korko jopa kaikkein riskipitoisimmille sijoituksille ei tähän saakka ole johtanut sijoittajia investoimaan laajasti uusiin koneisiin, tuotantomenetelmiin tai tuotteisiin. Tämä johtuu siitä, ettei matalakaan korko houkuta tuotannon lisäämiseen jollei samalla odoteta vakaasti ja pitempään jatkuvaa kysynnän lisäystä. Toistuvista viranomaisten lupauksista ja ennusteista huolimatta tällaista ei ainakaan vielä ole näköpiirissä[1]. Koska lisääntyvä velkaantuminen normaalioloissa rajoittaa kysyntää näyttäisi pikemminkin siltä, että rahapolitiikka vähitellen edelleen heikentää kysyntä- ja kasvunäkymiä. Tehottomuus ei kuitenkaan ole estänyt tämän rahapolitiikan jatkamista ja laajentumista.
Mikä selittää tällaisen rahapolitiikan? Markkinatoimijat ja useat ekonomistit epäilevät, että tämän politiikan vähän pidemmän aikavälin vaikutukset voivat olla ikävät. Pankit ja julkinen valta tottuvat helppoon rahoitukseen ja ottavat mieluusti lisävelkaa. Sijoittajat tottuvat nouseviin ja viranomaisten käytännössä määräämiin osake- ja joukkovelkakirjakursseihin ja luottavat lisääntyvästi riskien siirtyvän jatkossakin suoraan tai epäsuorasti veronmaksajille. Tuotannossa halpa korko mahdollistaa myös tehottomia sijoituksia ja toimintaa, mikä heikentää tulevaa kasvua ja tulotasoa. Vaihtoehtoisia selityksiä tällaisen politiikan suosimiselle on useita, eivätkä ne ole toisiaan poissulkevia.
Kyseessä voi ainakin osaksi olla oman roolin puolustus. Keskuspankkien koko olemassaolo perustuu ajatukseen, että ne voivat vaikuttaa pankkien lainaustoimintaan ja tarvittaessa vakauttaa sitä. Tämähän tapahtuu yleensä lainauskorkoja säätelemällä, tarjoamalla vakuudellista rahoitusta ja viime kädessä tarjoamalla tilapäisissä rahoitusongelmissa oleville pankeille hätärahoitusta. Alentamalla lainauskorkoa tuetaan sekä pankkien kannattavuutta että niiden asiakkaiden rahoitusehtoja. Antamalla pankeille rahoitusta, viime vuosina yhä heikompia vakuuksia vastaan, edistetään samoja päämääriä. Samalla vältetään huonomaineisen hätärahoituskanavan käyttöä. Keskuspankit tarjoavat pankeille lainarahoitusta halvalla ja heikkoja vakuuksia vastaan oman olemassaolon turvaamiseksi ja koska niillä ei ole mahdollista tarjota mitään muuta.
Myös poliittinen paine estää ikäviä markkinatapahtumia saattaa olla keskuspankeille vaikea vastustaa. Istuvat hallitukset eivät halua kaudelleen rahoituskriisin mukanaan tuomaa konkurssiaaltoa silloinkaan, kun se olisi talouden tulevalle terveydelle hyväksi. Tästä huolta kantavia hallituksia on nyt monta kun rahoitusmarkkinoiden häiriöt kansainvälistyneillä markkinoilla helposti siirtyvät maasta toiseen. Euroalueella EKP pyrkii luomaan vakautta ottamalla vastuulleen alueen säilymistä nykyisellään[2]. Keskuspankit kaikkialla ovat vähin äänin käytännössä ottaneet/saaneet itselleen finanssipoliittista valtaa koska istuvat hallitukset ja parlamentit sitä niiltä käytännössä vaativat.
Saatetaan luottaa siihen, että nykyinen taloustilanne kohta paranee. Tämä uskomus sallii harjoitetun politiikan pidemmän aikavälin kielteisten vaikutusten unohtamisen kun aikaa ei oikeastaan riitä niiden toteutumiseksi. Erityisesti se sallii jättämään keskustelun ulkopuolelle sen, miten pankeille myönnettyjen mittavien luottojen takaisinperintä aikanaan hoidetaan. Voidaan toiveikkaasti todeta, että parhaassa tapauksessa pankit ja julkinen valta silloin voivat rahoittaa itsensä normaalisti markkinoilta. Silloin nousevat korot ja vähenevä keskuspankkirahoitus eivät välttämättä painaisi sijoitusvälineiden arvoja alaspäin. Tämä vaihtoehto kuitenkin perustuu olettamukseen, että kaikki kohta kääntyy paremmaksi itsestään, tarkemmin selittämättömistä syistä. Vain siten voidaan lyhyen aikavälin politiikkaa harjoittaa jättämällä hyvällä omallatunnolla ikävät seurannaisvaikutukset huomiotta.
Voi myös olla, että on tietoisesti valittu politiikaksi väistämättömien tappioiden siirtäminen tulevaisuuteen. Korkea julkinen ja yksityinenkin velkaantuminen merkitsee, ettei kaikkia velkoja voida enää maksaa takaisin muuttumattomalla rahan arvolla. Kysymys on silloin siitä, miten velkaa vähennetään ja kenen kustannuksella. Korkotason lasku merkitsee, että osakkeiden, joukkovelkakirjojen ja muiden pankkikorosta riippumattomien sijoituskohteiden arvot nousevat suhteessa käteiseen ja pankkitileihin. Tämä varallisuuden muutos korostuu jos runsas rahoituksen tarjonta edes tilapäisesti estää konkurssien syntyä. ”Voittajat” ovat ne sijoittajat jotka omistavat arvossaan nousseet sijoitusvälineet ja myyvät ne ennen kuin niiden arvot taas alenevat. ”Menettäjät” ovat sijoittajat, jotka eivät hankkiudu eroon sijoitusvälineistä ennen kuin niiden arvot laskevat.
Mainitussa viimeisessä vaihtoehdossa keskuspankit hidastavat tappioiden toteutumista mutta varmistavat samalla, että tappiot ehtivät kasvaa entistä suuremmiksi ennen laukeamistaan. Tämä tapahtuu koska velkaantuneisuus pitää kasvun heikkona, matala korko suosii lisävelkaa ja runsas keskuspankkirahoitus tukee etenkin niitä jotka heikkouttaan eivät enää saa yksityisiltä markkinoilta rahoitusta.
Jos uutta, voimakasta kasvusysäystä ei kuitenkaan sattumanvaraisesti synny on edessä nykyisen rahoitusjärjestelmän merkittävä koettelemus. Kestävät rahoitusolot voidaan saavuttaa vain kahdella tavalla. Heikentyneet pankit ja yritykset voidaan pakottaa selvitystilaan antamalla koron nousta ja luopumalla keveästä rahapolitiikasta. Tämä palautuminen markkinatalouteen johtaisi syvään taantumaan ja todennäköisesti deflaatioon mutta toivottavasti pidemmällä aikavälillä taas terveeseen kasvuun. Vaihtoehtoisesti voitaisiin jatkaa heikentyneiden tahojen rahoitusta mutta tällöin näiden rahoitustarve määräisi käytännössä rahapolitiikan. Tämä johtaisi talouden pysähtyneeseen tilaan ja todennäköisesti inflaatioon kun säästämisen ja sijoittamisen pitkän aikavälin odotettu tuotto alenee. Inflaatio tuhoaisi vähitellen ylisuuret velat mutta myös säästöt ja rahan arvon.
Kannattaa muistaa, että Suomessakin viranomaiset näyttävät käytännössä tukevan kevyttä rahapolitiikkaa ja ongelmien siirtoa tulevaisuuteen. On totta, että Suomen päättäjät usein puhuvat kestävän ja pitemmän aikavälin politiikan puolesta. Käytännössä suostutaan kuitenkin euroalueella sovittuihin päätöksiin niiden laadusta ja seuraamuksista riippumatta.
[1] USA on jo pitkään heilunut uuden laskun reunalla. EU on laskusuhdanteen ja paikoittain laman kourissa jonka johdosta pankkien ongelmaluotot ovat alkaneet voimakkaasti kasvaa esim. Italiassa ja Espanjassa. Japani on ollut pitkään matalan kasvun maa ja yrittää nyt nousua muualla epäonnistunein keinoin. Kiinan kasvu ja kysyntä näyttävät heikentyvän.
[2] Tämä tuottaa tietenkin uskottavuusongelmia jos keskuspankki uhkaa katkaista niskoittelevan jäsenmaan ja/tai sen pankkien rahoituksen. Rahoitustahan ei voi olla myöntämättä jos vaihtoehto on jäsenmaan siirtyminen euroalueen ulkopuolelle. Kysymys, johon mm. Saksan keskuspankki on kiinnittänyt huomiota, on missä määrin tämä syvästi poliittinen päämäärä ja sen seuraamukset ylipäänsä kuuluvat EKP:n tai minkään muunkaan keskuspankin mandaattiin.