Kaksi hollantilaisen yliopiston professoria on äskettäin vetänyt johtopäätökset siitä, että EU:n pankkijärjestelmän pörssiarvo on vain noin puolet sen kirjanpitoarvosta[1]. Professorien mukaan tämä osoittaa sijoittajien arvioivan pankkijärjestelmän sisältävän huomattavan määrän kirjanpidolla kätkettyjä tappioita. Ennen kuin pankkien taseet ovat uskottavia jää pankkijärjestelmä riippuvaiseksi julkisesta rahoituksesta ja tuesta. Samalla luottojen tarjonta yksityiselle sektorille jää vähäiseksi eli edessä olisi matalan kasvun vuosikymmeniä Japanin tapaan.
Lehtitietojen mukaan EU-komissio valmistelee taas ehdotusta euroalueen ministereille, jonka mukaan EVM voisi myöntää pääomatukea suoraan euroalueen pankeille eikä vastuuvaltion kautta kuten tähän saakka. Tämän tuen eli euromaiden veronmaksajien takaaman tappiopuskurin kokonaismäärä rajattaisiin alle 100 miljardiksi euroksi EVM:n rahoituskyvyn varmistamiseksi[2]. Jos professorit ovat edes osapuilleen oikeassa, tämä summa on kuitenkin vähäpätöinen verrattuna siihen mitä kokonaisuudessaan tarvitaan. Summa on kuitenkin riittävä pankkituen yhteisvastuun periaatteen ja pankkiunionin alun varmistamiseksi. Kyse on siten, kuten tähänkin saakka, yhteisvastuun kasvattamisesta uudella tavalla ja aluksi vähäisellä määrällä todennäköiseen tarpeeseen nähden.
Euroalueen pankkien yhteistuki edellyttänee nyt suunnitteilla olevan alkuvaiheen jälkeen EVM:n varojen lisäystä. Lisävarojen tarve riippuu siitä, sovelletaanko yleisperiaatteena vihdoinkin sijoittajanvastuuta euroalueella vai jatketaanko varallisuuden siirtoa veronmaksajilta sijoittajille. Euroalueen päättäjien haluttomuus hyväksyä IMF:n täysin perusteltua kritiikkiä Kreikan ohjelmaa kohtaan ei vakuuta sijoittajavastuun laajamittaisesta toteuttamisesta euroalueella. Kirjatuista säännöistä ja sopimuksista riippumatta on siten turvallisinta olettaa, että käytännössä euroalueen veronmaksajien varallisuutta vielä siirretään sijoittajille merkittäviä määriä.
Pankkien tappioriskit eivät ole viime aikoina mitenkään vähentyneet. Pankkien luottoasiakkaiden tilanne ei ole kohentunut. Vakaata ja yksityisten sijoitustoimintaan perustuvaa kasvua ei ole näköpiirissä EU:ssa ja tilanne on melkein yhtä huono USA:ssa ja Japanissa. Kiinan talouskasvu on myös hidastunut ja epäilyksiä esitetään sitä kuvastavien numeroiden oikeellisuudesta. Euroopassa pankkien pääomia odotettavissa olevien tappioiden kattamiseksi on lisäksi niukasti. EU:n pankit ovat vakavaraisia jos pääomia suhteutetaan nk. riskikorjattuun taseeseen, jossa mm. valtioiden joukkovelkakirjat edelleen katsotaan riskittömiksi. Jos, realistisemmin, katsottaisiin tappioriskin liittyvän jossain määrin kaikkiin tase-eriin, olisi suurten EU-pankkien pääomien riittävyys alkaneessa taantumassa varsin kyseenalainen[3].
Keski- ja Etelä-Euroopan euromaiden vastuulla olevien pankkien pääomittamiseksi vaadittaneen siten Suomeltakin kohta lisäsitoumuksia. Ensin pyydetään epärealistisen vähän ja viitataan tiukkoihin tukiehtoihin, mikä helpottaa kotimaisten viranomaisten päätöksentekoa ja veronmaksajien suostuttelua. Mitä sen jälkeen tapahtuu riippuu osittain Saksan suhtautumisesta. Vaalien jälkeen Saksan politiikka keskittynee todennäköisesti yhä selvemmin maan mittavien saatavien turvaamiseen euroalueen yhteisvastuun vastineena. Kun suoran pankkituen ennakkopäätös on saatu euroalueella läpi, seurannevat siinä tapauksessa lisävarojen pyynnöt, lainaehtojen helpotukset ja sijoittajavastuun vähentäminen. Oman nopeasti lisääntyvän velan lisäksi Suomen veronmaksajilta edellytetään silloin myös muille maille kuuluvien sitoumusten ottamista vastuulleen.
Menneen vuoden aikana on tullut yhä ilmeisemmäksi, ettei euroalueella kehittyvästä raha-, finanssi- ja kriisipolitiikasta ole Suomelle hyötyä. Siitä on odotettavissa ennen kaikkea lisää velvoitteita ja itsemääräämisoikeuden huomattava kaventuminen. Sovituista säännöistä ja sopimuksista ei euroalueella tunnetusti pidetä kiinni eli oikeusturva on pienelle maalle vähäinen. Yhteisvastuuta ja sen serkkuja pankki- ja finanssiunionia ajetaan EU-komission ja kriisimaiden toimesta siihen saakka, kunnes se toteutuu. EU- ja euroviranomaiset palvelevat jo toimeksiantonsa mukaisesti EU-kokonaisuutta eli käytännössä nimenomaan suurten maiden etuja. Suomessa markkinoitu käsitys euroviranomaisten roolista ”pienten maiden turvana” on nykyään vailla katetta. Kun yhteisen valuutan väitetään välttämättä vaativan kaikkea muutakin yhteistä, on edessä käytännössä Suomen itsemääräämisoikeuden menetys.
Kehitys, jonka suomalaiset päättäjät toistaiseksi ovat käytännössä pienin rajoituksin hyväksyneet, olisi hyväksyttävissä jos euroalueen päättäjät olisivat kotimaisia selvästi parempia ja taitavampia. Tilanne ei tältä osin ole aivan selvä. Suomen viime hallitukset sallivat julkisen velan hyvin nopean kasvun silloin, kun maan taloustilanne oli suhteellisen valoisa. Nyt kun tilanne huononee, jatketaan velkaantumista ilmeisesti luottaen maamme menneisiin saavutuksiin perustuvaan hyvään maineeseen. Samalla on käynyt ilmeiseksi, ettei Suomessa ainakaan vielä ole valmiutta toimenpiteisiin mm. kilpailukyvyn ja tulevien rahoitusvajeiden paikkaamiseen. Kotimaisten päättäjien johdolla Suomi on menettämässä paikkansa euroalueen vahvojen jäsenmaiden joukossa.
On ehkä vielä ennenaikaista vetää johtopäätös, että yhteinen etumme olisi pyrkiä euroalueen päättäjien alusmaaksi. Valtaosa euroalueen jäsenmaista on toistaiseksi Suomea velkaantuneempia. Toisin kuin useilla euroalueen jäsenmaista Suomella ei ole vastuullaan suuria ja vakaudeltaan kyseenalaisia finanssitaloja. Lisäksi on näyttöä siitä, että Suomi on tarvittaessa pystynyt hyvinkin vaikeisiin ratkaisuihin talousongelmiensa ratkaisemiseksi. Olisi varmaan perusteltua toistaiseksi uskoa, että suomalaisten eduista pystyvät parhaiten pitämään huolta kotimaiset eivätkä ulkomaiset päättäjät.
Jos tähän uskotaan, olisi tärkeää asettaa hyvin selkeät rajat sille miten paljon varoja ja käytännön päätösvaltaa on turvallista luovuttaa euroalueen päättäjille/instituutioille. Siihen eivät kotimaiset päättäjämme ole olleet valmiita; päätöksenteko on edennyt ilman selvästi sovittua rajausta tai päämäärää. Koska euroalueesta nyt pyritään rakentamaan käytännön valtioliittoa, on päämäärättömyys merkinnyt myöntymistä tähän. Joskus tuntuu siltä, ettei Suomen julkisessa keskustelussa pystytä tai haluta tehdä selvää eroa kansainvälistymisen ja liittovaltiokehityksen välillä.
Ehkä luvattu EU-selonteko keskusteluineen tuo tarvittavan selkeyden? Tämä olisi kovin toivottavaa, varsinkin jos edessä on eurokriisin uusi kärjistyminen. Eurokriisin hoito on ollut alusta saakka onneton, tehoton, kohtuuttoman kallis veronmaksajille ja markkinoiden toimintaa heikentävä/vääristävä, eikä vakuuttavaa näyttöä muutokselle ole näköpiirissä. Olisi korkea aika asettaa tälle välttämättömän kansainvälistymisemme monella tavalla kalliiksi käyneelle politiikan osalle selkeät, tiukat ja pitävät rajat.
[2] Suora pankkituki syö EVM:n pääomapuskuria huomattavasti nopeammin kuin valtiontuki.
[3] Katso esim. http://www.zerohedge.com/news/about-european-stress-test-2011-edition-and-where-pain-spain-raining-next. Tämän mukaan suurimpien EU-pankkien osakepääoma kestäisi koko taseen 2 – 5 prosentin arvon alennuksen. Suomessakin toimivat Nordea ja Danske Bank kestäisivät 3 prosentin koko taseen arvon alennuksen ennen kuin osakepääoma on lopussa.