Liittovaltiokehitys euroalueella on jo edennyt pitkälle. Tärkeillä lainsäädännön osa-alueilla komissiolla on yksinomainen aloiteoikeus ja jäsenvaltioiden kansanedustajat toimivat tältä osin enää kumileimasimina. Raha- ja pankkipolitiikka on jo päätetty siirtää euroalueen virkamiesten hoidettaviksi ja jäsenvaltiot ovat vastuussa vain syntyvistä kustannuksista. Kuluvana vuonna ovat edessä ainakin Kreikan lisärahoitus ja EKP:n stressitestistä johtuvat suorat ja epäsuorat kustannukset.
Paineet tulevat lisääntymään, varsinkin kun Saksa johdonmukaisesti kannattaa ehdollista lisäintegraatiota. Kanta perustuu tietenkin Saksan käsitykseen omista poliittisista ja taloudellisista eduista. Saksalle on tärkeä ainakin viennin edistäminen ja vientiylijäämään perustuvien ulkomaisten saatavien varmistaminen. Vientiä edistävät sisämarkkinoiden laajentaminen ja Saksalle edullisena pysyvä yhteisvaluutan kurssi. Saatavat on nyt suunniteltu turvattaviksi velkojen yhteisvastuulla yhdistettynä säädöksiin, jotka estävät jäsenmaita uudelleen harjoittamasta liian löysää finanssipolitiikkaa.
Suomen päättäjät näyttävät luottavan siihen, että Saksan ja Suomen edut euroalueella ovat pysyvästi samanlaiset. Tätä ei ole syytä kaikilta osin pitää itsestään selvänä. Toisin kuin Suomi voi Saksa olla varma vaikutusmahdollisuuksiensa säilymisestä jopa mahdollisessa euroalueen liittovaltiossa. Saksa voi luottaa siihen, että maan taloudelliset edut huomioidaan euroalueen yhteisissä päätöksissä. Suomen luisuminen kriisimaiden suuntaan taas altistaa meitä jo lyhyellä aikavälillä riskille, että talous- ja rakennepoliittiset päätökset sanellaan meille muualta. Velkojen yhteisvastuu on lisäksi Saksalle pienempi taloudellinen rasite kun Suomelle[1]. Toisin kuin Saksa tulee Suomi lisäintegraation myötä aidosti menettämään talouspoliittista itsemääräämisoikeuttaan, ja tästä pitää vielä olla valmiita maksamaan.
Lukijani saattavat muistaa, että olen aikanaan esittänyt perusteluja, miksi kannattaisi jättäytyä mm. pankkiunionin ulkopuolelle. Päättäjämme ovat kuitenkin olleet toista mieltä Saksan kannattamalla ehdolla, että yhteisvastuu voi toteutua vain ”uusien” pankkiongelmien osalta. Tämän vuoden aikana EKP ratkaisee, miten suuret pankkien ”vanhat” ongelmat ovat. Sen jälkeen julkisuuteen tulevat pankkiongelmat ratkaistaan ja rahoitetaan uuden euroviranomaisen päätöksellä. Jos EKP ei sovella ankaria arviointimenetelmiä tai jos pankkikriisi ei ole lopullisesti ohi, siunautuu Suomenkin vastuulle muutaman vuoden sisällä ehkä tuntuva rahoitusvastuu. Tämä lisävastuu ilmaantuisi samoihin aikoihin kun päättäjämme lykkäämät kotimaiset säästö- ja rakennetoimet pitää toteuttaa.
Suomessa on suhtauduttu samalla tavalla liittovaltiokehitykseen kuin velkaantumiseemme. Kehityksen suunta ei ole tuntunut hyvältä mutta riittävää syytä sen katkaisemiseen ei ole näyttänyt löytyvän juuri nyt. Päättäjämme ovat olleet valmiita peruuttamattomiin sitoumuksiin koska niiden lasku ei lankea heti, toisin kuin epämieluisan kehityksen katkaiseminen ajoissa. Samalla on vähitellen siirrytty lähemmäksi tilannetta, jossa rahoitusmarkkinat päättävät milloin suomalaisten pitää ryhtyä sopeutumaan ja euroalueen virkamiehet ratkaisevat mitä uhrauksia suomalaisilta silloin vaaditaan.
Mitä on tehtävissä, jollei tällainen tulevaisuus miellytä?
Eräs lähtökohta on varmaan se, että Suomi pitää sen mikä se eduskunnan päätöksellä on luvannut. Otettu velka on maksettava takaisin alkuperäisin ehdoin ja euroalueelle annetut rahoitustakuut pysyvät. Uutta velkaa ei kuitenkaan pitäisi ottaa eikä uusia rahoitus- ja vakuuslupauksia pidä antaa. Jos olemme vakavissamme ja haluamme muidenkin tietävän sen, se pitää tehdä nopeasti eikä vähitellen hidastamalla. Hallitus ja eduskunta voivat sitoa vain itseään, ei tulevia poliittisia toimijoita.
Mitä pitäisi tehdä pankkiunionille ja monien eurosta ja liittovaltiosta innostuneiden kannattamalle fiskaaliunionille? Mikään näistä uusista järjestelmistä ei perustu EU:n perussopimukseen vaan ovat siitä erillisiä valtiosopimuksia. Kaikki koskevat ainoastaan euromaita vaikka muutkin EU-maat voivat periaatteessa niihin liittyä eli elämää on järjestelmien ulkopuolellakin. Ne ovat kaikki kokonaisuuksia, eli Suomi voi ne vain ottaa tai jättää sellaisinaan. Kuuluminen niihin on ehkä edellytys sille, että tulevaisuudessa tarvittaessa voi saada euroalueelta pankki- ja kriisitukea[2]. Mitään merkkejä ei kuitenkaan ole siitä, että kuulumattomuus samalla edellyttäisi luopumista yhteisvaluutasta ja vielä vähemmän esim. yhteisestä kauppapolitiikasta.
Pankkiunionin osalta olisi perusteltua kieltäytyä ainakin siitä mitä eduskunta ei vielä ole lopullisesti hyväksynyt. Suomi voisi hyvin itse hoitaa (mahdollisia mutta epätodennäköisiä) tulevia pankkiongelmia talletussuojineen ilman uusien euroviranomaisten määräyksiä. Tapahtunut valvonnan siirto EKP:lle valitettavasti merkitsee, että yhteinen eikä kansallinen valvoja käytännössä päättää milloin tähän on ryhdyttävä. Jos tätä haluaa välttää, on sanouduttava irti jo päätetystä yhteisestä valvonnasta ja samalla keskityttävä kansallisen valvojan toiminnan edellytysten ja laadun kasvattamiseen.
Jos Suomi ei osallistu pankkiunioniin vähenevät myös paineet ja syyt osallistua suunnitteilla olevaan fiskaaliunioniin. Jo sovitut järjestelyt antavat kuitenkin komissiolle oikeuden esittää ehdotuksia harjoitettavasta talouspolitiikasta, varsinkin jos/kun Suomen velkaantuminen ja julkinen alijäämä lähivuosina ylittävät sovitut rajat. Tämä ei välttämättä ole Suomelle haitaksi mutta omaehtoinen toiminta valtiontalouden tervehdyttämiseksi ennen sitä olisi epäilemättä itsenäisyydestään kiinni pitävälle maalle hyväksi.
Euroalue jäsenmaineen viranomaisineen on päättänyt olla eräiltä osin noudattamatta EU:n perussopimusta. Piittamattomuus sopimusehdoista on ollut eräs perussopimuksen valuvioista. Suomi voisi omalta osaltaan päättää tästä lähtien elää ja toimia perussopimuksen mukaisesti.
[1] Siihen on ainakin kaksi pääsyytä. Suomella ei ole suuria eli todennäköisesti julkisin varoin pelastettavia pankkeja. Suomen vienti on vähemmän keskittynyt euroalueelle kuin Saksan, eli yhteisellä tuella aikaansaatu lisävienti hyödyntää Saksaa Suomea enemmän.
[2] Tulee kuitenkin muistaa, että tukimahdollisuus on varma jos euro halutaan pelastaa kustannuksista riippumatta. Tämä on toistaiseksi merkinnyt, ettei euroalueen jäsenmaata tuen puutteesta pakoteta luopumaan yhteisvaluutasta. Niin kauan kuin tämä oppi on voimassa voi kriisimaa luottaa siihen, että tuki viime kädessä on saatavissa.
P.S. 12.2.2014. Yllä annetaan ymmärtää, että kaikki viimeaikaiset lisäintegraation elementit perustuvat valtiosopimuksiin eivätkä ole normaalia EU-säädöspohjaa. Tämä on huolimattomasti kirjoitettu, niin kuin eräs tarkkaavainen lukijani on huomannut. Itse asiassa vain sinänsä tärkeäksi todetut EVM, pankkien resoluutiorahasto ja nk. fiscal compact perustuvat sopimuksiin. Muut pankki- ja fiskaaliunionin osat on hyväksytty normaalissa EU-säädösmenettelyssä. Valitan huolimatonta muotoiluani.