Kaksi kirjaa, yksi sanoma

Viime viikolla julkaistiin kaksi euroalueen tulevaa kehitystä luotaavaa kirjaa. Toisen ¹   oli kirjoittanut joukko eri tahoilla toimivia ekonomisteja ja se julkaistiin ajatushautomo Liberan toimesta. Olin itse näiden kirjoittajien joukossa. Toinen kirjoista ² oli syntynyt tunnettujen tutkimuslaitosten ETLA:n ja UPI:n yhteistyönä ja yksityisen säätiön rahoittamana.

Tässä ei ole mahdollisuus yksityiskohtaisesti käydä läpi näiden kirjojen sisältöä tai niissä käytyä keskustelua. Kehoitan lukijoitani tutustumaan molempiin kirjoihin. Ne ovat kumpikin eri tavalla mielenkiintoisia ja pyrkivät antamaan kansalaisille tietoa integraation jatkokehityksen vaihtoehdoista ja niiden merkityksestä Suomelle. Samalla lukija voi itse arvioida ovatko kirjoittajien näkemykset kaukana toisistaan vai eivät.

Todettakoon varmuuden vuoksi, että alla oleva kirjojen pintapuolinen vertailu edustaa vain omaa käsitystäni. Liberan julkaisemassa kirjassa on tusinan verran kirjoittajia, joista jokaisella periaatteessa voi olla oma ja tästä eroava käsitys asiasta.

Itse yllätyin siitä, kuinka vähän kirjojen arviot riskeistä ja tulevista vaihtoehdoista eroavat toisistaan. Ei ole syytä antaa erilaisen kirjoitustavan hämmentää tätä yhtäläisyyttä. Ensimmäisessä (Liberan julkaisemassa) kirjassa arvioidaan vaihtoehtoja sen perusteella miten uskotaan poliittisen ja taloudellisen kehityksen euroalueella lähivuosina kehittyvän. Toisessa, ETLA:n ja UPI:n kirjassa arvioidaan vaihtoehdot sen perusteella miten kehitys voisi edetä – ”jos” on usein käytetty ja hyvin tärkeä sana kirjassa.

Molemmat kirjat tunnistavat euroalueen kehityksen kohti laajaa liittoa ja ehkä liittovaltiotakin. Jo melkein sovittu pankkiunioni nähdään askeleena tällä tiellä. Ensimmäinen kirja arvioi, että pankkiunionin lisäksi lähiaikoina pyritään jatkamaan euroalueen päätösvallan keskittämistä fiskaaliunionia rakentamalla, koska nykyiset rakenteet eivät riitä uudistuvan finanssikriisin taltuttamiseksi. Toinen kirja taas toteaa, että pankkiunioni ja siihen liittyvä keskitetty budjettivalvonnan tiukentaminen ei juurikaan vaikuta Suomeen – mutta vain ”jos” finanssikriisi ei uudistu ja ”jos” Suomi hoitaa omaa talouspolitiikkaansa hyvin.

Fiskaaliunioni nähdään molemmissa kirjoissa pankkiunionia ongelmallisempana Suomen kannalta. Ensimmäinen kirja korostaa fiskaaliunionin helposti tehottomaksi ja kasvulle haitalliseksi kehittyvää päätöksentekoa ja pitää tulonsiirtoja ja yhteisvelkaa todennäköisinä. Toinen kirja katsoo, että fiskaaliunioni olisi melko ongelmaton Suomelle – mutta vain ”jos” se ei sisällä yhteisvelkaa ja Suomi sekä euroalue hoitavat omaa talouspolitiikkaansa hyvin.

Jälkimmäisen kirjan optimistisempi arvio fiskaaliunionista perustuu ainakin osittain olettamukseen, että löytyy keino millä finanssipolitiikan kurinalaisuus jäsenmaissa tehokkaasti toteutetaan. Viime vuosien kehityksen valossa näyttää myös ehto Suomen taloupolitiikan korkeasta laadusta haasteellisena. Ensimmäisessä kirjassa jäsenmaiden kurinalaisuuden toteuttamista pidetään poliittisista syistä käytännössä miltei mahdottomana. Tästä johtuva sekava talouspolitiikka heikentää koko euroalueen kasvumahdollisuuksia ja talouspolitiikkaa huonosti toteuttavat jäsenmaat joudutaan pysyvästi tukemaan. Arvioiden erot liittyvät siten siihen, miten luotetaan jäsenmaiden ja euroalueen virkamiesten haluun ja kykyyn harjoittaa yhteisvaluuttaan sopivaa talouspolitiikkaa ³.

Mahdollisen liittovaltion osalta kirjat päätyvät hyvin samanlaisiin johtopäätöksiin. Molemmat kirjat arvioivat, että varsinkin talousasioitansa hyvin hoitava Suomi joutuisi luovuttamaan euroalueelle ehkä merkittävästikin varoja pysyvinä tulonsiirtoina. Samoin, jos Suomen tulotaso laskisi euroalueen keskimäärää alemmaksi, tulonsiirrot euroalueelta helpottaisivat tilannetta ainakin jonkin verran mutta itsemääräämisoikeuden kustannuksella. Myös Suomen vaikutusmahdollisuuksiin liittovaltion päätöksiin molemmat kirjat suhtautuvat hyvin epäilevästi.

Yhdessä kirjat eivät anna poliittisille päättäjillemme kovinkaan lohdullista viestiä viime vuosina harjoitetusta integraatiopolitiikasta. Meneillään oleva euroalueen päätöksenteon keskittäminen tuottaa Suomelle helposti monenlaisia ja pysyviäkin ongelmia. Tämä voidaan välttää ainoastaan, jos Suomessa ja muualla jatkossa tehdään vain parhaita mahdollisia ratkaisuja ja jos finanssikriisi nyt varmuudella on ohi. Onko tosiaan varmasti näin?

Mielestäni tässä tilanteessa ainoa Suomen kannalta vastuullinen vaihtoehto on ottaa lisäaikaa ennen kuin edetään pitemmälle. Suomalaisten päättäjien kannattaa välttää päätösvallan lisäluovutuksia ainakin niin kauan, että nähdään minkälainen liitto euroalueesta käytännössä on rakennettu ⁴ .

On tarpeetonta ja vastuutontakin hyväksyä uusia pysyviä itsenäisen päätösvallan rajoituksia tietämättä varmuudella, onko se viime kädessä Suomen kansalaisille eduksi tai haitaksi.