Ajopuun roolimallikseen valinnutta Suomea odottaa kesän jälkeen taas epämukava ja päättäjien selittelykykyä rasittava koskenlaskuvaihe. Yllätyksettömästi selvinnee, miten väärässä olivat pankkiunionin puolestapuhujat keväällä kun unelmoivat yhteisvastuun kasvattamisen päättyvän pankkiunionin toteutumiseen. Samalla kun oma talous murenee alta Suomelta vaadittaneen lisäsitoumuksia eurotalouksien tukemiseksi.
Euroalueen virkamiehet jatkavat lomansa jälkeen työtään taloudellisen yhteisvastuun ja liittovaltiokehityksen lujittamiseksi. Siihen kuuluu esim. yhteisen, tulosiirtoihin perustuvan työttömyyden korvausjärjestelmän luominen. Uutta komissiota johtaa liittovaltiota pitkään ajanut puheenjohtaja Juncker eivätkä toista mieltä olevat komissaariehdokkaat, jos niitä on, voi toivoa itselleen vaikutusvaltaa. Euroopan keskuspankki käy eloonjäämistaistelua euroalueen säilymisestä ja tukee sen takia kaikkea, mikä vahvistaa sen asemaa ja yleensä alueen päätösvallan keskittämistä. Jäsenmaita pitää houkutella tai painostaa pysymään päätösvaltaa keskittävän euroalueen osina riippumatta niiden omasta taloudellisesta tai poliittisesta kehityksestä.
Maailman ja erityisesti euroalueen talouskehitys on nimittäin taas heikompi kuin vielä hetki sitten virallisesti ennakoitiin (http://www.imf.org/external/pubs/ft/weo/2014/update/02/). Jo pitkään on USA:n ja UK:n taholta painostettu euroaluetta seuraamaan talouspolitiikassa heidän varsin rajoitetusti onnistuttua esimerkkiään. Matalan koron lisäksi pitäisi tämän mukaan euroalueella voimakkaasti kasvattaa rahan määrää siitä huolimatta, että vaikutukset reaalisijoituksiin ja työllisyyten ovat jääneet lyhyellä aikavälillä heikoiksi ja pidemmällä aikavälillä kyseenalaisiksi. Rahamäärän kasvattamisen vaikutukset finanssisijoitusten sekä niitä omistavien ja rahoittavien finanssitalojen arvoon ovat sen sijaan kiistattomat (http://www.bankofengland.co.uk/publications/Pages/news/2012/073.aspx). Markkina-arvoja määräävät lisääntyvästi arvailut viranomaisten lyhyen ajan toimista eivätkä enää arviot sijoitusten pidemmän aikavälin kannattavuudesta ja riskeistä.
Välittömin lisärahoituksen tarve syntynee meneillään olevasta euroalueen pankkijärjestelmän tasetarkastuksesta. Pankit ovat odotetusti varautuneet siihen hankkimalla ahkerasti lisäpääomaa, vaikkei välttämättä vielä riittävästi (http://www.abbl.lu/node/73359). Ollakseen uskottava tarkastuksen tulee päätyä kahden äärivaihtoehdon välimaille. On pakko löytää muutama pääomitettava tai suljettava pankki, jotta yleisesti uskotaan harjoituksen olleen tällä kertaa vakavamielinen. Toisaalta ei pidä löytää niin paljon ongelmapankkeja, ettei niille löydy markkinoilta tai julkiselta vallalta riittävästi kohtuuehtoista lisäpääomaa. Heikko talouskehitys euroalueella tasetarkastuksen aloittamisen jälkeen muodostaa haasteen nimenomaan viimeksimainitulle ehdolle.
Myös julkisen sektorin rahoitustarve useissa euromaissa näyttää pysyvän korkeana. Velkaantuneisuus kasvaa edelleen monissa maissa (http://epp.eurostat.ec.europa.eu/cache/ITY_PUBLIC/2-22072014-AP/EN/2-22072014-AP-EN.PDF). Suurimpana lähiajan pulmana on Italian ja Ranskan poliittisten päättäjien kasvava haluttomuus rajata budjettiensa alijäämiä vasta äsken sovitulla tavalla. Jos suuret maat kieltäytyvät budjettiensa tasapainottamisesta on epätodennäköistä, että muutkaan maat siihen sitoutuisivat. Esim. Suomessa esiintyy halua välttää monella tavalla ikävää säästö- ja rakennepolitiikkaa ja sen sijaan jatkaa useiden asiantunijoidenkin kiittämää elvyttävää talouspolitiikkaa. Käytännössä tämä merkitsee epämääräisen pitkää jatkoa maamme jo vuosia harjoittamalle ja omaa päätäntävaltaamme vähitellen kutistavalle velkaantumispolitiikalle.
Euroalueen viranomaisten kannalta rahamäärän kasvattaminen sekä edistää yhteisvastuuta että lieventää poliittisia vastakkainasetteluja. Jäsenmaat taas voivat siirtää ja lieventää heikon taloudellisen toiminnan vaikutuksia tulevaisuuteen. Heikko talouskehityshän merkitsee, että yksityiset tulolähteet ehtyvät. Tätä on mahdollista lieventää julkisia menoja ylläpitämällä mikä tässä tilanteessa on mahdollista vain velkaantumisen kautta. Pankkijärjestelmä ja yleensä suuret omistajat hyötyvät halvasta ottolainauksesta ja tilapäisesti korkeana säilyvistä finanssisijoitusten arvoista. Heikon talouskasvun vaikutuksia voitaisiin tältäkin osin ainakin osittain kompensoida. Heikostikin kannattavat yritykset hyötyvät alhaisista koroista ja asiakkaidensa ostovoiman tukemisesta. Poliittiset päättäjät välttyvät paineilta tehdä ikäviä (vaikka ehkä tarpeellisia) ratkaisuja rahoituksen päättymisen uhalla.
Tällaiseen politiikkaan liittyy euroalueella oletettavasti samat ongelmat ja riskit kuin USA:ssa ja UK:ssa. Euroalueella merkittävä rahamäärän lisäys kuitenkin myös toteuttaa tulojen ja varallisuuden uusjakoa jäsenmaiden välillä, poliittisilta päätöksentekijöiltä kysymättä ja kansalaisia kuulematta. Jos EKP päättäisi ostaa omaan taseeseensa jäsenmaiden velkakirjoja, muodostuisi valituille papereille virallisesti eikä markkinoilla määritelty hintataso. Emittoijan ja myyjän etu olisi (kuvitteellisen) markkinahinnan ja virallisen hinnan välinen ero. Velkaantuville ja muutenkin ongelmallisille jäsenmaille tämä etu voisi olla merkittävä. Toisaalta EKP:n taseessa olevien papereiden arvoon liittyvistä riskeistä vastaisivat kaikki jäsenmaat. Mahdolliset tappiotkin saattaisivat olla merkittävät.
Ehkä seuraava ajatusleikki valaisee ongelman. Kuvitellaan, että Italia ja Ranska päättävät olla toteuttamatta tarpeellisia rakenteellisia uudistuksia eikä niiden talouskasvu muutenkaan kohene. Silti näissä maissa edellytetään, ettei julkisia menoja saa leikata velkaantumisen vähentämiseksi. Jos EKP päättäisi toimia näiden maiden velkakirjojen ostajana se estäisi korkotasojen ampaisemisen mikä turvaisi niiden velkakirjojen omistajienkin varallisuuden ja vähentäisi velkaantumisen kustannuksia. Toimenpiteellä tuettu kysyntä tukisi taloudellista toimintaa etenkin kohdemaissa. Suomalaisten velkakirjojen korkoon temppu ei välttämättä vaikuttaisi ollenkaan ja vientiin hyvin rajallisesti. Jos aikojen kuluessa ilmaantuisi, etteivät maat olekaan saavuttaneet riittävää kasvua ja velkaa pitää järjestellä uudestaan, syntyisi EKP:n taseessa tappio (joka todennäköisesti kirjattaisiin niin, ettei sitä olisi pakko heti tunnustaa). Tappion suuruus riippuisi taseessa olevien velkakirjojen määrästä ja mahdollisista seurannaisvaikutuksista muualla euroalueella. Tappiosta kantaisi Suomi osansa eurojärjestelmän jäsenenä.
Tarvittaviin EKP:n päätöksiin osallistuu Suomesta vain yksi henkilö eli Suomen Pankin pääjohtaja. Toimenpiteiden luonnetta ja yksityiskohtia voidaan muunnella loputtomiin, mutta oleellinen säilyy: toimenpide on turha jollei se jollain tavalla tue ongelmamaita ja siirrä kustannukset muille maille. Jos kyse olisi markkinahinnoista eikä toimiin liityisi julkista tukea olisi rahoitus helposti saatavissa yksityisiltä markkinoiltakin. Tämä kannattaa muistaa kun julkisuudessa taas ryhdytään markkinoimaan yhteisvastuun muunnelmia jotka näyttävät Suomen kannalta ilmaisilta.
Raha- ja talouspolitiikan keskittämistä jatketaan siihen saakka, kunnes jokin maa päättää jättäytyä uusien sopimusten ulkopuolelle. Suomalaisten päättäjien tulee siksi pikaisesti ratkaista millaiseen Suomeen he uskovat. Jos maamme talouspolitiikka ja sitä mukaa tulotaso olisivat euroalueen keskimäärää paremmat, johtaisi talouspolitiikan keskittäminen meillä tulotason alentumiseen. Päinvastaisessa tapauksessa suhteellinen tulotasomme nousisi, osittain ehkä tulonsiirtojen takia. Kummassakin tapauksessa on viime vuosien kokemusta huomioiden kuitenkin hyvin mahdollista, että euroalueen tulotason kehitys säilyy pitkään vaatimattomana (http://www.washingtonpost.com/blogs/wonkblog/wp/2014/08/20/worse-than-the-1930s-europes-recession-is-really-a-depression/).
Joka tapauksessa joudumme osana euroaluetta ennen pitkää toteuttamaan tai hyväksymään talouspolitiikkaa joka ei perustu pohjoismaiseen hyvinvointimalliin. Euroalueen osana Suomella on lähivuosina välttämättä edessä sisäisen devalvaation kivulias tie. Eurojäsenyyden, hyvinvointivaltion ja työehtojen jatkuvaa parantamista yht’aikaa kannattavia päättäjiä ja asiantuntijoita vaivaa yhä selvemmin valitettava uskottavuusvaje.