”Tutkittuun tietoon perustuva talouspolitiikka” on tänään monen ekonomistin ja muun tarkkailijan toivomus muodostettavalle hallitukselle. Itse kannatan lämpimästi tätä tavoitetta, varsinkin jos tarjolla olisi vain sen vastakohta eli tutkimatta olevaan tietoon perustuva talouspolitiikka. Silti jää mieltäni kaivamaan huoli siitä mitä tehdä, kun taloustiede ei tuota yksiselitteistä totuutta eri tutkijoiden, koulukuntien ja mallien toimesta.
Tutkitun tiedon tulkintaero on viime aikoina ollut ehkä parhaiten näkyvillä kansantalouden elvyttäjien ja rakenneuudistajien välillä. Yksinkertaisimmillaan vallitsee erimielisyys siitä, onko talouden toiminnassa ja kasvussa ensisijaista tuotteiden kysynnän vai tarjonnan ylläpitäminen. Asiaa monimutkaistaa vielä mm. erilaiset käsitykset rahan ja velan merkityksestä ja luonteesta. Eri painotuksista seuraakin varsin erilaisia ehdotuksia talouden nyt tarvitsemista toimenpiteistä. Molempien ajatussuuntien tueksi löytyy arvostettuja taloustieteilijöitä tutkimustuloksineen sekä kotimaasta että ulkomailta.
Samoin on taloustieteilijöiden välillä pitkään vallinnut erimielisyys kuluttajien, sijoittajien ja tuottajien tekemien päätösten luonteesta. Valtaosa tutkijoista käyttää työssään olettamusta päätösten rationalisuudesta eli pyrkimyksenä on mahdollisimman suuri hyöty tiedossa olevien tosiasioiden puitteissa. Osa tutkijoista on kuitenkin selvityksissään osoittanut, että päätöksiin todellisuudessa vaikuttavat erilaiset tunteet ja sosiaaliset olosuhteet joilla voi olla perin vähän tosiasioiden kanssa tekemistä. Miten tämän huomioiminen muuttaisi rationalisuuteen perustuvia politiikkasuosituksia on toistaiseksi selvittämättä.
Mielestäni huolestuttavimpia ongelmia ”tutkitun tiedon talouspolitiikan” kannalta on kuitenkin tutkimuksissa käytettyjen mallien luonne. Useimmat taloustieteen empiiriset mallit ovat lineaarisia eli niiden ennustamat tulokset jonkin määrätyn häiriön seurauksena ovat aina samat. Tämä olettamus helpottaa suuresti mallien ratkaisua ja sitä pidetään realistisena maltillisten häiriöiden tapauksessa. Jos olettamus kuitenkin on virheellinen (eli todellisuus joltain osin onkin epälineaarinen) saattaa sen avulla saatu tutkittu tieto johtaa hyvinkin yllättäviä tuloksia tuottavaan talouspolitiikkaan.
Epäilevä suhtautuminen taloustieteen kiisteleviin koulukuntiin ei valitettavasti vielä suuresti auta käytännön talouspolitiikan suunnittelussa. Muutamaan melko intuitiiviseen lopputulokseen lienee kuitenkin varaa: Tulee hyvissä ajoin pyrkiä estämään talouden häiriöitä kasautumasta harjoittamalla suhdanteita tehokkaasti tasoittavaa politiikkaa eli myös nousukausina. Sen lisäksi tulee erityisesti välttää suuria taloudellisia häiriöitä mahdollistavia oloja kuten korkea velkaantuminen tai rahoitusolojen ääripäät. Koska kansalaisten tuleva toimeentulo riippuu tuotannosta ja keksinnöistä on kysynnän tukemisessa painotettava sijoitustoimintaa, koulutusta ja tutkimusta. Varmaan pitäisi välttää myös kansalaisten olojen rankkaa tai nopeata muuttamista.
Koulukuntien taisto syö viime kädessä kaikkien taloustieteilijöiden uskottavuutta. Vastakkaisten suositusten ristivedossa on päättäjien pakko valita oman harkintansa mukaisesti eli jostakin tutkitusta tiedosta piittaamatta. Jos tällä tavalla vältetään yhteiskunnassamme ääriasentoja, tilanne ei välttämättä ole huonoin mahdollinen.