Ajopuu jatkaa matkaansa….

Hallitusneuvotteluissa sovittiin viime viikolla noudatettavista EU-politiikan päälinjoista. Etukäteen yritettiin julkisuudessa innokkaasti arvioida miten perussuomalaisten osallistuminen vaikuttaisi niihin. Nyt se tiedetään. Ainakin alustavasti luvassa on puhetta, mutta vähän käytännön muutoksia.

Olen kommenteissani alusta saakka arvostellut euroalueen viranomaisten toimenpiteitä Kreikan kriisin hoidossa. Toimenpiteiden painopisteitä ovat tähän saakka olleet kaksi: Kreikan rahoitusriski on siirretty yksityisiltä sijoittajilta (etupäässä ranskalaisilta ja saksalaisilta pankeilta) eri maiden veronmaksajille. Lisäksi on pyritty muuttamaan Kreikan perinteisiä toimintatapoja nykyaikaisiksi ja tehokkaiksi, missä on epäonnistuttu. Päinvastoin, talous on heikentynyt, velkaa ei ole pystytty vähentämään ja luottamus rakenneongelmia koskevien neuvottelujen osapuolten välillä on romahtunut.

Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) on ilmoittanut osallistuvansa tuleviin tukijärjestelyihin vain jos Kreikan velkatilanne saatetaan kestävälle pohjalle. Lähiaikoina selvinnee, onko euroaluella poliittisia edellytyksiä jatkaa maan tukemista ja millä tavalla. Kuviteltavissa olevat ratkaisut merkitsevät kaikki jossain muodossa varojen siirtoa Kreikalle euroalueen veronmaksajilta.

Hallitusneuvottelijat ovat tässä tilanteessa sopineet, että Suomen vastuita kriisinhoidossa ei lisätä. Tällä ei käytännössä ole juurikaan merkitystä, koska euroalueen kriisitueksi jo sovitut vastuut ylittävät selvästi Kreikan lähivuosien tarpeet. Toisaalta hallitusneuvottelijat eivät valitettavasti asettaneet mitään ehtoja sille, minkälaisille Euroopan vakausmekanismin (EVM) rahoittamille ohjelmille Suomi antaisi tukensa. Olisi ollut mahdollista todeta, IMF:n tavoin, että Suomen uudet päättäjät olisivat valmiit tukemaan vain sellaisia apuohjelmia jotka jo alunperin perustuvat kestävään velkataakkaan, sijoittajavastuuseen ja vakavaraiseen pankkijärjestelmään. Kun näin ei tehty, jatkuu Suomen ajopuun kulkua muistuttava tukipolitiikka.

Hallitusneuvottelijat eivät nytkään ilmoita mitään Suomen rahoitusriskien rajoittamisesta. Tämä on sopusoinnussa sen kanssa, ettei aikaisempien hallitusten tukiratkaisuille tehdä mitään tarkistuksia. On sinänsä ymmärrettävää, ettei muodostettava hallitus halua heti alussa rajoittaa liikkumavaraansa tai vaarantaa luottamustaan kotimaassa ja ulkomailla. Kannattaa vain tehdä itselleen selväksi mitä tämä tarkoittaa. Uudella hallituksella ei liene alustavasti mitään sitä vastaan jos esim. Kreikalle taas myönnettäisiin lisätukea jo annettujen vastuiden puitteissa (EVM:llä on jäljellä yli 450 miljardia euroa käyttämättömiä vastuita). Tulevan hallituksen valmius asettaa veronmaksajien varoja alttiiksi euroalueen tukipäätöksille ei siten ole näkyvästi pienempi kuin edellisten hallitusten.

Hallitusneuvottelijat ovat myös sopineet Suomen tavoitteista jotka koskevat euroalueen kehittämistä. Tavoitteet vastaavat pääosin VM:n virkamiesten jo aikaisemmin julkaisemia. Velkojen yhteisvastuuta ei kannateta ja halutaan jokaisen jäsenmaan ensisijaisesti vastaavan omasta talouspolitiikastaan. Enää ei uskota keskitettyyn talouspoliittiseen koordinaatioon. Näissä tavoitteissa ei kuitenkaan näytä olevan luvassa paljon muuta kuin kotimaiseen yleisöön vetoavia puheenvuoroja. Mitään käytännön toimenpiteitä Suomen tavoitteiden toteuttamiseksi ei esitetä edes rivien välissä. Luvataan yksinkertaisesti kertoa suomalaisille ja muille minkälaista euroaluetta halutaan. Sen sijaan ei kerrota mitä tehdään jos komissio, EKP ja muut jäsenmaat eivät tähän suomalaisten päättäjien unelmaan suostuisikaan.

Näistä unelmista riippumatta tuetaan kuitenkin vahvaa pankkiunionia joka ensisijaisesti perustuisi sijoittajavastuuseen. Sijoittajavastuu on erinomainen periaate jota euroalueella täysin sydämin kannatettiin ennen finanssikriisiä ja jota sen jälkeen on rikottu monta kertaa. On syytä muistaa, että pankkiunioni merkitsee yhteisvastuuta euroalueen pankeista. Yksittäisinä ilmaantuvat pankkiongelmat voidaan hoitaa sijoittajavastuulla ja nyt kerättävillä pienillä kriisirahastoilla. Suuremmat ja laajemmat pankkiongelmat tuovat taas keskusteluun julkisen pankkituen tarpeen, jota useimmat päättäjät kautta historian käytännössä ovat osoittautuneet kannattavan. Euroalueen uusi pankkikriisi, joka valitettavasti ei ole niin mahdoton kuin halutaan taas uskoa, tekisi todennäköisesti hallitusneuvottelijoiden rakastamasta pankkiunionista yhteisvelkaantumisen automaatin.

Vaalituloksesta aluksi säikähtyneet euroalueen syventämisen ystävät voivat siten ainakin alustavasti huokaista helpotuksesta. Käytännön muutoksia edellisten hallitusten europolitiikkaan ei näytä olevan tulossa. Suomen europolitiikan syvimpänä tavoitteena säilyy virran mukana kulkeminen. Tähän ei edes yhä vakavammaksi kehittyvä kotimainen taloustilanne rahoitusvaikeuksineen ole tuomassa muutoksia.