Lähipäivinä ratkeaa millä ehdoin Kreikalle suoritetaan viimeinen erä toisesta tukipaketista. Saatavat varat käytetään suurelta osin aikaisemmin otettujen velkojen takaisinmaksuun. Heti sen jälkeen alkavat keskustelut Kreikan seuraavan, välttämättömän tukipaketin koosta ja ehdoista. Niin kauan kuin Kreikan vienti ei kasva oleellisesti nykyistä nopeammin on maa riippuvainen uusista luotoista vanhojen takaisinmaksamiseksi sekä maan tarvitseman tuonnin rahoittamiseksi.
On periaatteessa melko yksinkertaista päättää mitä tukipaketin viimeiselle erälle tehdään. Aikoinaan sovittiin, että Kreikalle annetaan tietty määrä rahoitusta tietyin ehdoin. Jos Kreikka ja velkojat pystyvät sopimaan nyt sovellettavista ehdoista on erä maksettava. Tämä pitää tehdä siitä huolimatta, että lainan takaisinsaanti on hyvin kyseenalainen ainakin nykyarvon osalta. Tyhmäkin lupaus on lunastettava jos se suinkin on mahdollista.
Seuraava tukiohjelma onkin aivan eri asia. Optimistisin olettamuksin kasvun, uudistusten, sopeutusten ja rakennevaikutusten osalta voidaan tietenkin edelleen osoittaa, että Kreikalle annettavat uudet lainat saadaan takaisin. Jos ottaa oppia menneestä on kuitenkin ilmeistä, että Kreikalla euroalueen osana tulee olemaan suuria vaikeuksia täyttää vaativia uudistusvaatimuksia. Käytännössä tämä merkitsee, että Kreikan velkakierre ei pysähdy. Uusi tukiohjelma olisi siis samanlainen lahjatyyppinen rahoituserä kuin aikaisemmatkin.
Euroalueen viranomaiset ja EU-liittovaltion kannattajat eivät kaikilta osin pidä tätä ongelmana. Kreikka-pulmat poistuisivat näkyvistä velkojen yhteisvastuun ja keskitetyn päätöksenteon myötä. Mitä vähemmän vaikutusvaltaa on kansallisilla päättäjillä, sitä vähemmän kansallisista kysymyksistä ja ongelmista tarvitsisi julkisesti keskustella. Tämä ei kuitenkaan välttämättä merkitse Kreikan talouden tervehtymistä vaan vajeiden kattamista yhteisistä varoista ja ongelmien muuttamista poliittisista budjettiteknisiksi.
Kreikkaa käytetään jo varoittavana esimerkkinä kun nyt esitetään uutta fiskaaliunionia. Ajatuksena on, että ulkopuolisten suoraan tai epäsuorasti johtamana mm. Kreikka olisi nykyistä paremmassa kunnossa. Kun on seurannut finanssikriisin hallintaa on tästä hyvin vaikeaa olla vakuuttunut. Lisäksi on muistettava, että tässä tapauksessa esim. liittovaltiotason kreikkalaisilla päättäjillä olisi entistä suurempi vaikutusvalta kaikkiin muihinkin jäsenvaltioihin. Tämäkään ei välttämättä ole kaikilta osin lohdullinen näkymä.
Euroalueen jäsenmaiden kannalta vastuullista olisi hyvissä ajoin kieltäytyä rahoittamasta Kreikan uutta tukipakettia. Sen sijaan olisi syytä antaa Kreikalle anteeksi valtaosa jo annetuista lainoista mutta ehdolla, että Kreikka jättää euroalueen ja sitoutuu – joskus – maksamaan takaisin jäljelle jääneet lainat. Oma valuutta antaisi Kreikalle mahdollisuuden harjoittaa itselleen sopivaa raha- ja finanssipolitiikkaa ja nykyistä tehokkaammin edistää vientiä ja kotimaista tuotantoa. Muutaman vuoden sisällä keveästi velkaantunut maa olisi taas kansainvälisten lainaajien suosiossa, niin kuin useimmiten aikaisemmin on maailmalla käynyt.
Muut jäsenmaat joutuisivat epäilemättä ylimenokaudeksi antamaan Kreikalle hätäapua yhteiskunnallisten perustoimintojen , mm. terveydenhuollon ylläpitämiseksi. Se olisi kuitenkin todennäköisesti halvempaa ja helpommin perusteltavissa kuin nykyinen apu.