Euroalue ja mm. Kreikan mukanaolo siinä ovat molemmat viime kädessä poliittisia eivätkä taloudellisia ilmentymiä. Tämä selittää ainakin osittain euroalueen kriisipolitiikan taloudellisesti tehotonta luonnetta. Yhdysvalloissa suhtaudutaan useista syistä penseästi nimenomaan Kreikan eroamiseen euroalueelta (tässä). Tämä on saattanut helpottaa Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) osallistumista kahteen aikaisempaan tukiohjelmaan siitä huolimatta, että rahaston omia sääntöjä samalla venytettiin. Kreikan talouden jatkuva ja jopa pelottava heikkous, velkataakan nousu ja kreikkalaisten sitoutumattomuus vaadittuihin yhteiskuntamuutoksiin ovat kuitenkin vähitellen merkittävästi lisänneet rahoittajien riskiä menettää rahojaan ja mainettaan. Ei edes politiikka saa maksaa mitä vain.
Alkuperäinen ajatus IMF:n mukanaolosta on siten toteutumassa, vaikkakin myöhään. Eräiden maiden (mm. Saksa ja Suomi) huolena oli euroalueen viranomaisten kokemattomuus kriisien menestyksellisessä hoidossa. Ratkaisuna tähän ongelmaan nähtiin ulkopuolisen ja kokeneen IMF:n mukaantulo, josta sitten tulikin tukitoiminnan eräs edellytys. Edellisten ohjelmien yhteydessä IMF joutui joustamaan periaatteistaan (tässä). Nyt IMF on antanut epäsuorasti ymmärtää, ettei euroalueen tukipolitiikka enää noudata taloudellisesti riittävän kestäviä periaatteita. Ohjelman tuleekin perustua mm. kestävään velkataakkaan ja talouskasvuun (tässä).
Euroalueen viranomaiset ja IMF eivät odotetusti liene olleet kovinkaan yksimielisiä alueella toteutetuista kriisiohjelmista. Kokemuksestaan viisastuneena IMF on 2000-luvulla lisääntyvästi korostanut ohjelmatavoitteiden yleisluontoisuutta ja ohjelmien kansallistakin hyväksyttävyyttä. Yhtenäistämistä perinteisesti korostavat euroalueen viranomaiset lienevät sen sijaan olleet taipuvaisia hyvinkin yksityiskohtaisiin vaatimuksiin kansallisista tunteista ja haluista riippumatta. Euroalueen linjaus huipentuu nyt keskustelun alla olevaan Kreikan tukiehdotukseen, jossa lukuisat uudistukset on tarkasti määritelty ulkoapäin. Yhdistettynä epäuskottavan optimistisiin olettamuksiin (mistä kreikkalaiset lyhyessä ajassa voisivat loihtia 50 miljardia euroa yksityistämisrahaa?) uudenkin tukipaketin epäonnistuminen ja riittämättömyys näyttää alusta asti todennäköiseltä.
Euroalueella pyrittäneen nyt ohjelmaan joka tyydyttäisi IMF:n vaatimuksia. Ilmeisin niistä on Kreikan julkisen velkataakan vähentäminen jossa toivotaan, että IMF:lle riittäisi velkojen lyhennysten merkittävä lykkääminen sekä korkokustannusten nykyistäkin suurempi alentaminen. Suoran velkaleikkauksen on Saksan puolelta tulkittu olevan vastoin euroalueen sääntöjä (tässä) mutta on vaikeaa uskoa ettei poliittinen tahto jopa pakottaisi myös tätä sallivaan lainopilliseen tulkintaan. Pahimmassa tapauksessa olisi ehkä mahdollista sopia maidenvälisestä leikkausrahastosta ilman muodollista kytkentää eurojärjestelmään.
On siis iloinen uutinen, että IMF vihdoin omalta osaltaan on viheltänyt kriisipoliittisen pelin poikki. Parhaassa tapauksessa IMF myös vähitellen vaatii, että ohjelmien taustalla tulee olla realistiset olettamukset niiden tehosta ja vaikutuksesta tulevaan kasvuun.