Meneillään olevalla euroalueen pakolaiskriisillä ja euroalueen ongelmilla on vahva yhteinen syntyhistoria. Aluksi on luotu järjestelmä (Schengen, euro) joka edellyttää, että osanottajamaat ainakin pääosin itse vastaavat mahdollisen häiriön torjunnasta seuraamuksineen. Kun häiriö väistämättä jossain vaiheessa sattuu huomataan, etteivät kaikki maat olekaan tähän valmiita tai varautuneita. Tämä aiheuttaa ongelmia niille jäsenmaille jotka ovat luottaneet sovitun järjestelmän pitävyyteen. Siinä vaiheessa syvemmän integraation ystävät ehdottavat liittovaltiokehitystä vahvistavia yhteisvastuuta kasvattavia toimia.
Eurokriisin osalta on jo ehditty hyödyntää tätä viimeistä vaihetta. Euroaluetta varten on synnytetty yhteisvastuulla toimiva kriisiviranomainen (EVM), yhteinen EKP:n hallinnoima pankkiunioni ja lukuisia euromaiden budjettipolitiikkaa rajoittavia säännöksiä. Yhteisvelkaa syntyy käytännössä koko ajan EKPJ:n tasekasvun kautta, ja käynnissä on edelleen hanke jonkinlaisten virallisten eurobondien liikkeeseenlaskusta. Jos tässä onnistutaan, on hintana kansallisten viranomaisten talouspoliittisen päätösvallan vielä nykyistäkin mittavampi siirtyminen euroviranomaisille.
Pakolaiskriisin osalta kehitys on vielä alkuvaiheissaan. On jo huomattu, etteivät kaikki jäsenmaat olekaan varautuneet pakolaisten käsittelyyn ja rekisteröintiin, vaan siirtävät ongelman kohdemaiden vastuulle. Koska rajoittamaton ja hallitsematon siirtolaistulva on sekä taloudellisista että useista yhteiskunnallisista syistä kestämätön, kohdemaat kiristävät omia maahantulovaatimuksiaan. Nyt on odotettavissa ehdotuksia EU:n rajojen yhteisvastuullisesta valvonnasta, mistä aikanaan voisi kehittyä vaikkapa yhteisten ja eri jäsenmaiden alueelle siirrettävien asejoukkojen esiaste.
On mielenkiintoista, ettei näissä kahdessa tapauksessa esitetä yksinkertaisinta ratkaisua eli jäsenmaiden omien järjestelmien kuntoonpanemista. Eurokriisissä olisi ollut täysin kohtuullista, että jokainen jäsenmaa itse kantaisi viranomaistensa toimettomuuden taloudelliset seuraamukset. Kriisi olisi todennäköisesti lyhytaikaisesti syventynyt, mutta kansantaloudet olisivat tervehtyneet ja lähteneet kasvuun nopeammin kuin nyt tapahtui. Pakolaiskriisin osalta olisi myös kohtuullista, että jäsenmaat yksin vastaavat tulokkaista siihen saakka kunnes heidät on asianmukaisesti rekisteröity. On vielä mahdollista välttyä tilanteesta, jossa jäsenmaat siirtävät vastuun EU:n sisärajoistaan yhteiselle uudelle viranomaiselle.
Tehokas tarkastus tulomaassa ei vielä välttämättä rajoita siirtolaisten kokonaismäärää kohdemaiden kannalta kestävälle tasolle. Siksi olisi jäsenmaiden etukäteen syytä ilmoittaa, montako siirtolaista ne ovat valmiita kulloinkin ottamaan vastaan. Ylimenevien pyrkijöiden osalta tavoiteltu kohdemaa olisi velvollinen taloudellisesti kustantamaan joko paluumuuton siirtolaisen lähtömaahan tai tilapäisen niukan ylläpidon tulomaassa. Kaikilla säilyisi siten houkutin varmistua siirtolaisuuden vähenemisestä ja tilapäisyydestä. Samalla vältyttäisiin, useiden helpotukseksi, uudesta liittovaltiokehitystä edistävästä uudistusvyyhdistä.